Minun tarinani – Katariina

Tässä on Katariina, yksi kahdestatoista MASENNUSTA JA MANIAA -projektiin osallistuneista. Kaksisuuntaiset Ry ja JAS Kamerakauppa haluavat tuoda esiin aitoja ja erilaisia tarinoita, joista yhteistä on vain se, että tarinoiden kertojilla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tämä sairaus on noin prosentilla suomalaisista ja sairaus itsessään ei ole perinnöllinen, mutta alttius sairastua on. Sairastuminen vaatii perinnöllisen alttiuden lisäksi laukaisevan tekijän ympäristöstä. Esimerkiksi stressaavat elämäntapahtumat voivat laukaista sairauden. Tässä siis Katariinan tarina hänen kertomanaan.

”On todella vaikea miettiä, miten tarinani kertoisin, jotta kirjoittamani ymmärrettäisiin oikealla tavalla. Yleensä tarinaani jakaessani puen sen sanoiksi ja kerron kasvokkain kuulijoille, jotka sen haluavat kuulla. Kokemusasiantuntijana, ystävänä, työtoverina, äitinä, läheisenä.

Olen 45-vuotias, eronnut, kahden alakoulu-ikäisen lapsen äiti, jolla toistuvien ja rankkojen masennusjaksojen jälkeen lopulta diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, vuoden 2018 huhtikuussa. Sopivasti syntymäpäivälahjaksi…

Toistuvia masennusjaksoja oli rekisteröity Oma Kantaani neljä, mutta todellisuudessa niitä oli varmasti lukuisia. Näiden neljän alkuperän ja syy/seuraussuhteen tiedostan ja muistan. Ensimmäisen jakson laukaisi äitini kuolema 07/2011 esikoiseni ollessa puolivuotias ja tuolloin odotin toista lastani, joka syntyi 05/2012. Raskautta varjostivat ahdistus, pelkotilat ja raa’at painajaiset. Toinen masennus seurasi isän poisnukkumista 10/2013. Tuolloin opiskelin lähihoitajaksi, hoidin isäni hautaan, myin ja tyhjensin myös lapsuudenkotini, koska olin ainut lapsi ja näin ollen vastuu kaikista käytännön järjestelyistä jäi minulle. Siinä jälleen kolmas masennusjakso meinasi nujertaa minut täysin. Olin todella väsynyt. Kaikesta huolimatta valmistuin vuoden 2015 keväällä Mielenterveys- ja päihdehoitajaksi kiitettävin arvosanoin.

Neljäs masennusjaksoni, joka on jäänyt kirjattuna hoitotietoihini, löytyy päivämäärällä 10/2017. Selkäni oli tuolloin erittäin huonossa kunnossa ja minut oli leikattu kuukauden sisällä 08/2017 kahteen kertaan. En pystynyt kävelemään ilman apuvälineitä ja niidenkin kanssa vain lyhyitä matkoja, jos lainkaan. Kipu oli sietämätöntä. Olin myös juuri kokenut monivaiheisen ja rankan avioeron vuoden 2017 kevään ja kesän aikana. Elämän tarkoitus katosi ja ahdistus, toivottomuus, arvottomuuden tunne, epätoivo ja itseinho saivat ylivallan. Kärsin myös itsetuhoisista ajatuksista. Nykyäänkin nämä samat aiheet kuuluvat masennusjaksoihini, mutta onneksi vähän lievempinä, eikä itsetuhoisia mietteitä enää ole.

Tämä viimeisin masennusjaksoni huomioitiin onneksi hoitajien toimesta joutuessani jälleen selkäpotilaaksi sairaalan vuodeosastolle. Minulle tehtiin lähete ensimmäistä kertaa psykiatrian poliklinikalle. Siellä lääkäri olisi halunnut minut suoraan osastolle, mutta en suostunut. Olinhan minä sentään itse samaisen alan ammattikunnan hoitaja… Kävin kuitenkin säännöllisesti hoitajien, lääkärin ja ryhmäterapian keskusteluissa ja kokeiltiin erinäisiä masennuslääkkeitä, tuloksetta. Jonkin ajan kuluttua tehtiin huomio, että aika ajoin mielialani muuttui radikaalisti. Olin täynnä energiaa, puhuin paljon ja nopeasti, olin rauhaton, enkä meinannut pysyä nahoissani. Tehtiin testejä, haastateltiin ja kyseltiin. Diagnoosi oli selvä.

”Vauhtiviikot”, joiksi vitsikkäästi kutsun omia hypomaniajaksojani, ovat tietysti monen mielestä helpompia sulattaa. Niiden aikana voisin ajaa empimättä Lappiin ja takaisin, voin touhuta lakkaamatta, puhun paljon ja saan paljon asioita aikaiseksi. Ilman lapsiani olisin luultavasti myös tehnyt asioita, joita katuisin jälkikäteen. He siis olemassaolollaan toimivat ns. käsijarruna. Masennusjaksojeni aikana taas nousen heidän vuokseen sängystä aamuisin. Jossain vaiheessa rekisteröin myös sen, että jaksoni kulkevat tasaisissa sykleissä: 3vk hypomaniaa, 1vk tasausvaihetta, 3vk masennusta. Näillä mennään yhä.

Tällä hetkellä tilanne on onneksi siinä mielessä hyvä, että olen löytänyt itselleni toimivan lääkityksen, joka tasaa masennusta ja vauhtihuippuja, aloittanut selkäni kuntoutuksen saliharjoittelulla ja toiveissa siintävät sosionomiopinnot. Toimin myös kokemusasiantuntijana ja teen vapaaehtoistyötä Mielenterveyden tuki ry:llä vetäen keskustelu- ja toimintaryhmiä.

Valoa tunnelin päässä siis näkyy, vaikka joskus vieläkin pelkään sen olevan vain juna…”

Projektin näyttely tulee kiertämään eri paikoissa loppuvuoden aikana ja kalenterin vuodelle 2021 pääset tilamaan tästä linkistä. Projektin kuvaajana oli Krister Löfroth, kuvauspaikat lahjoitti MAGITO ja Visuaaliviestinnän Instituutti VVI Oy, kalenterin ja näyttelykuvat printtasi Color-Kolmio.

Minun tarinani – Henna

MASENNUSTA JA MANIAA -projekti tehtiin yhteistyössä Kaksisuuntaiset Ry:n ja JAS Kamerakaupan kesken. Kaiken keskiössä on 12 aitoa tarinaa henkilöistä, jotka sairastavat kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Tässä Hennan tarina.

”Olen saanut virallisen diagnoosin kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön vuoden 2019 loppupuolella, mutta asiaa oli toki tutkittu jo pidemmän aikaa aiemminkin.

Muistan, kuinka törmäsin teini-ikäisenä lehdessä olleeseen artikkeliin ihmisestä, joka sairasti tätä kyseistä sairautta. Silloinen teksti sai minut miettimään, että kuvaus oli ihan kuin omasta elämästäni. Mieltäni on tutkittu vuosien saatossa useaan otteeseen eri tahojen osalta, mutta olen itse jättänyt hoidot kesken oloni parannuttua.

Pitkään ajattelin minulla olevan vain masennusta, joka olisi ohimenevä vaihe elämässäni. Vuosien ajan kipuilin mielialojen aaltoilun kanssa, kunnes 2017 saavutin elämäni syvimmän aallonpohjan ja päätin hakea apua, johon sitoudun täysin. Tiesin, että mikäli en hakisi apua tulisin musertumaan totaalisesti. Mitä pidemmälle hoitojakso eteni, ilmeni todella vahva epäilys kaksisuuntaisesta. Suurin osa elostani oli ollut masennukseen taipuvaa, mutta olin kokenut yhden todella selkeän manian, joten pelkkä masennus ei enää sopinut kuvaan.

Tämän tiedon saaminen oli minulle todella raskasta, tuntui aivan siltä, kuin koko minuus olisi murskattu ja olisin saanut valtavan leiman otsaan, jossa lukee kissankokoisilla kirjaimilla ”HULLU”. Jouduin painimaan ajatuksen kanssa todella pitkään, jotta pystyin itse hyväksymään sairauden olemassaolon sekä sen, ettei se kerro koko totuutta minusta.

Pikkuhiljaa aloin läheisteni tuen avulla tajuamaan, etten ole muuttunut mihinkään, eikä diagnoosi muuta minussa mitään. Heidän kauttaan ymmärsin, että tämä tieto oli hyvin pitkälti selitys, miksi olin voinut monta vuotta niin huonosti. Aloin ymmärtää, että diagnoosi oli avain elämäni normalisoitumiseen, sillä nyt saan oikeanlaista apua ja hoitoa.

Nyt olen 25-vuotias ja tilani on todella stabiili ja tästä kiitos kuuluu mahtavalle psykoterapeutilleni sekä oikeanlaiselle lääkitykselle. Paljon töitä olen joutunut ja joudun jatkossa tekemään itseni kanssa, mutta pitkälle on tultu niistä ajoista, kun koko elämä meinasi kaatua päälle. Matkan varrella on tullut opittua se, että minä en ole sairauteni määrittämä, vaan päätän itse kuka olen ja mitä teen.”

Projektin näyttely tulee kiertämään eri paikoissa loppuvuoden aikana ja kalenterin vuodelle 2021 pääset tilamaan tästä linkistä. Projektin kuvaajana oli Krister Löfroth, kuvauspaikat lahjoitti MAGITO ja Visuaaliviestinnän Instituutti VVI Oy, kalenterin ja näyttelykuvat printtasi Color-Kolmio.