Minun tarinani – Katariina

Tässä on Katariina, yksi kahdestatoista MASENNUSTA JA MANIAA -projektiin osallistuneista. Kaksisuuntaiset Ry ja JAS Kamerakauppa haluavat tuoda esiin aitoja ja erilaisia tarinoita, joista yhteistä on vain se, että tarinoiden kertojilla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tämä sairaus on noin prosentilla suomalaisista ja sairaus itsessään ei ole perinnöllinen, mutta alttius sairastua on. Sairastuminen vaatii perinnöllisen alttiuden lisäksi laukaisevan tekijän ympäristöstä. Esimerkiksi stressaavat elämäntapahtumat voivat laukaista sairauden. Tässä siis Katariinan tarina hänen kertomanaan.

”On todella vaikea miettiä, miten tarinani kertoisin, jotta kirjoittamani ymmärrettäisiin oikealla tavalla. Yleensä tarinaani jakaessani puen sen sanoiksi ja kerron kasvokkain kuulijoille, jotka sen haluavat kuulla. Kokemusasiantuntijana, ystävänä, työtoverina, äitinä, läheisenä.

Olen 45-vuotias, eronnut, kahden alakoulu-ikäisen lapsen äiti, jolla toistuvien ja rankkojen masennusjaksojen jälkeen lopulta diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, vuoden 2018 huhtikuussa. Sopivasti syntymäpäivälahjaksi…

Toistuvia masennusjaksoja oli rekisteröity Oma Kantaani neljä, mutta todellisuudessa niitä oli varmasti lukuisia. Näiden neljän alkuperän ja syy/seuraussuhteen tiedostan ja muistan. Ensimmäisen jakson laukaisi äitini kuolema 07/2011 esikoiseni ollessa puolivuotias ja tuolloin odotin toista lastani, joka syntyi 05/2012. Raskautta varjostivat ahdistus, pelkotilat ja raa’at painajaiset. Toinen masennus seurasi isän poisnukkumista 10/2013. Tuolloin opiskelin lähihoitajaksi, hoidin isäni hautaan, myin ja tyhjensin myös lapsuudenkotini, koska olin ainut lapsi ja näin ollen vastuu kaikista käytännön järjestelyistä jäi minulle. Siinä jälleen kolmas masennusjakso meinasi nujertaa minut täysin. Olin todella väsynyt. Kaikesta huolimatta valmistuin vuoden 2015 keväällä Mielenterveys- ja päihdehoitajaksi kiitettävin arvosanoin.

Neljäs masennusjaksoni, joka on jäänyt kirjattuna hoitotietoihini, löytyy päivämäärällä 10/2017. Selkäni oli tuolloin erittäin huonossa kunnossa ja minut oli leikattu kuukauden sisällä 08/2017 kahteen kertaan. En pystynyt kävelemään ilman apuvälineitä ja niidenkin kanssa vain lyhyitä matkoja, jos lainkaan. Kipu oli sietämätöntä. Olin myös juuri kokenut monivaiheisen ja rankan avioeron vuoden 2017 kevään ja kesän aikana. Elämän tarkoitus katosi ja ahdistus, toivottomuus, arvottomuuden tunne, epätoivo ja itseinho saivat ylivallan. Kärsin myös itsetuhoisista ajatuksista. Nykyäänkin nämä samat aiheet kuuluvat masennusjaksoihini, mutta onneksi vähän lievempinä, eikä itsetuhoisia mietteitä enää ole.

Tämä viimeisin masennusjaksoni huomioitiin onneksi hoitajien toimesta joutuessani jälleen selkäpotilaaksi sairaalan vuodeosastolle. Minulle tehtiin lähete ensimmäistä kertaa psykiatrian poliklinikalle. Siellä lääkäri olisi halunnut minut suoraan osastolle, mutta en suostunut. Olinhan minä sentään itse samaisen alan ammattikunnan hoitaja… Kävin kuitenkin säännöllisesti hoitajien, lääkärin ja ryhmäterapian keskusteluissa ja kokeiltiin erinäisiä masennuslääkkeitä, tuloksetta. Jonkin ajan kuluttua tehtiin huomio, että aika ajoin mielialani muuttui radikaalisti. Olin täynnä energiaa, puhuin paljon ja nopeasti, olin rauhaton, enkä meinannut pysyä nahoissani. Tehtiin testejä, haastateltiin ja kyseltiin. Diagnoosi oli selvä.

”Vauhtiviikot”, joiksi vitsikkäästi kutsun omia hypomaniajaksojani, ovat tietysti monen mielestä helpompia sulattaa. Niiden aikana voisin ajaa empimättä Lappiin ja takaisin, voin touhuta lakkaamatta, puhun paljon ja saan paljon asioita aikaiseksi. Ilman lapsiani olisin luultavasti myös tehnyt asioita, joita katuisin jälkikäteen. He siis olemassaolollaan toimivat ns. käsijarruna. Masennusjaksojeni aikana taas nousen heidän vuokseen sängystä aamuisin. Jossain vaiheessa rekisteröin myös sen, että jaksoni kulkevat tasaisissa sykleissä: 3vk hypomaniaa, 1vk tasausvaihetta, 3vk masennusta. Näillä mennään yhä.

Tällä hetkellä tilanne on onneksi siinä mielessä hyvä, että olen löytänyt itselleni toimivan lääkityksen, joka tasaa masennusta ja vauhtihuippuja, aloittanut selkäni kuntoutuksen saliharjoittelulla ja toiveissa siintävät sosionomiopinnot. Toimin myös kokemusasiantuntijana ja teen vapaaehtoistyötä Mielenterveyden tuki ry:llä vetäen keskustelu- ja toimintaryhmiä.

Valoa tunnelin päässä siis näkyy, vaikka joskus vieläkin pelkään sen olevan vain juna…”

Projektin näyttely tulee kiertämään eri paikoissa loppuvuoden aikana ja kalenterin vuodelle 2021 pääset tilamaan tästä linkistä. Projektin kuvaajana oli Krister Löfroth, kuvauspaikat lahjoitti MAGITO ja Visuaaliviestinnän Instituutti VVI Oy, kalenterin ja näyttelykuvat printtasi Color-Kolmio.