Minun tarinani – Katariina

Tässä on Katariina, yksi kahdestatoista MASENNUSTA JA MANIAA -projektiin osallistuneista. Kaksisuuntaiset Ry ja JAS Kamerakauppa haluavat tuoda esiin aitoja ja erilaisia tarinoita, joista yhteistä on vain se, että tarinoiden kertojilla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tämä sairaus on noin prosentilla suomalaisista ja sairaus itsessään ei ole perinnöllinen, mutta alttius sairastua on. Sairastuminen vaatii perinnöllisen alttiuden lisäksi laukaisevan tekijän ympäristöstä. Esimerkiksi stressaavat elämäntapahtumat voivat laukaista sairauden. Tässä siis Katariinan tarina hänen kertomanaan.

”On todella vaikea miettiä, miten tarinani kertoisin, jotta kirjoittamani ymmärrettäisiin oikealla tavalla. Yleensä tarinaani jakaessani puen sen sanoiksi ja kerron kasvokkain kuulijoille, jotka sen haluavat kuulla. Kokemusasiantuntijana, ystävänä, työtoverina, äitinä, läheisenä.

Olen 45-vuotias, eronnut, kahden alakoulu-ikäisen lapsen äiti, jolla toistuvien ja rankkojen masennusjaksojen jälkeen lopulta diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, vuoden 2018 huhtikuussa. Sopivasti syntymäpäivälahjaksi…

Toistuvia masennusjaksoja oli rekisteröity Oma Kantaani neljä, mutta todellisuudessa niitä oli varmasti lukuisia. Näiden neljän alkuperän ja syy/seuraussuhteen tiedostan ja muistan. Ensimmäisen jakson laukaisi äitini kuolema 07/2011 esikoiseni ollessa puolivuotias ja tuolloin odotin toista lastani, joka syntyi 05/2012. Raskautta varjostivat ahdistus, pelkotilat ja raa’at painajaiset. Toinen masennus seurasi isän poisnukkumista 10/2013. Tuolloin opiskelin lähihoitajaksi, hoidin isäni hautaan, myin ja tyhjensin myös lapsuudenkotini, koska olin ainut lapsi ja näin ollen vastuu kaikista käytännön järjestelyistä jäi minulle. Siinä jälleen kolmas masennusjakso meinasi nujertaa minut täysin. Olin todella väsynyt. Kaikesta huolimatta valmistuin vuoden 2015 keväällä Mielenterveys- ja päihdehoitajaksi kiitettävin arvosanoin.

Neljäs masennusjaksoni, joka on jäänyt kirjattuna hoitotietoihini, löytyy päivämäärällä 10/2017. Selkäni oli tuolloin erittäin huonossa kunnossa ja minut oli leikattu kuukauden sisällä 08/2017 kahteen kertaan. En pystynyt kävelemään ilman apuvälineitä ja niidenkin kanssa vain lyhyitä matkoja, jos lainkaan. Kipu oli sietämätöntä. Olin myös juuri kokenut monivaiheisen ja rankan avioeron vuoden 2017 kevään ja kesän aikana. Elämän tarkoitus katosi ja ahdistus, toivottomuus, arvottomuuden tunne, epätoivo ja itseinho saivat ylivallan. Kärsin myös itsetuhoisista ajatuksista. Nykyäänkin nämä samat aiheet kuuluvat masennusjaksoihini, mutta onneksi vähän lievempinä, eikä itsetuhoisia mietteitä enää ole.

Tämä viimeisin masennusjaksoni huomioitiin onneksi hoitajien toimesta joutuessani jälleen selkäpotilaaksi sairaalan vuodeosastolle. Minulle tehtiin lähete ensimmäistä kertaa psykiatrian poliklinikalle. Siellä lääkäri olisi halunnut minut suoraan osastolle, mutta en suostunut. Olinhan minä sentään itse samaisen alan ammattikunnan hoitaja… Kävin kuitenkin säännöllisesti hoitajien, lääkärin ja ryhmäterapian keskusteluissa ja kokeiltiin erinäisiä masennuslääkkeitä, tuloksetta. Jonkin ajan kuluttua tehtiin huomio, että aika ajoin mielialani muuttui radikaalisti. Olin täynnä energiaa, puhuin paljon ja nopeasti, olin rauhaton, enkä meinannut pysyä nahoissani. Tehtiin testejä, haastateltiin ja kyseltiin. Diagnoosi oli selvä.

”Vauhtiviikot”, joiksi vitsikkäästi kutsun omia hypomaniajaksojani, ovat tietysti monen mielestä helpompia sulattaa. Niiden aikana voisin ajaa empimättä Lappiin ja takaisin, voin touhuta lakkaamatta, puhun paljon ja saan paljon asioita aikaiseksi. Ilman lapsiani olisin luultavasti myös tehnyt asioita, joita katuisin jälkikäteen. He siis olemassaolollaan toimivat ns. käsijarruna. Masennusjaksojeni aikana taas nousen heidän vuokseen sängystä aamuisin. Jossain vaiheessa rekisteröin myös sen, että jaksoni kulkevat tasaisissa sykleissä: 3vk hypomaniaa, 1vk tasausvaihetta, 3vk masennusta. Näillä mennään yhä.

Tällä hetkellä tilanne on onneksi siinä mielessä hyvä, että olen löytänyt itselleni toimivan lääkityksen, joka tasaa masennusta ja vauhtihuippuja, aloittanut selkäni kuntoutuksen saliharjoittelulla ja toiveissa siintävät sosionomiopinnot. Toimin myös kokemusasiantuntijana ja teen vapaaehtoistyötä Mielenterveyden tuki ry:llä vetäen keskustelu- ja toimintaryhmiä.

Valoa tunnelin päässä siis näkyy, vaikka joskus vieläkin pelkään sen olevan vain juna…”

Projektin näyttely tulee kiertämään eri paikoissa loppuvuoden aikana ja kalenterin vuodelle 2021 pääset tilamaan tästä linkistä. Projektin kuvaajana oli Krister Löfroth, kuvauspaikat lahjoitti MAGITO ja Visuaaliviestinnän Instituutti VVI Oy, kalenterin ja näyttelykuvat printtasi Color-Kolmio.

Minun tarinani – Elina

Kaksisuuntaiset Ry:n ja JAS Kamerakaupan MASENNUSTA JA MANIAA -projekti esittelee 12 aitoa tarinaa ihmisistä, jotka sairastavat kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Kaksisuuntainen eli bipolaarinen mielialahäiriö on psykiatrinen sairaus, jossa esiintyy vaihtelevasti maanisia, hypomaanisia, masentuneita tai sekamuotoisia sairausjaksoja. Sairausjaksojen välillä voi olla myös oireettomia kausia. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastaa noin prosentti suomalaisista. Tässä on Elinan tarina.

Olen 36v ja sairastuin 20v muutettuani kotikaupungistani Riihimäeltä Lahteen opiskelemaan musiikkia ammattikorkeakouluun. Opiskelin musiikkipedagogiikkaa ja opiskelutahti oli todella tiivistä. Jaksoin ensin ihan mahdottomasti kaikkea, juhlin jatkuvasti ja reilun vuoden jälkeen alkoi alamäki. Jaksoin opiskella 3 vuotta ennen kuin paloin lopullisesti loppuun. Jouduin ensimmäiselle osastojaksolleni, jossa vietinkin koko kesän 2006. Aloitin lääkityksen ja terapian, jossa olin 4 vuotta 1-2x viikossa.

Vuonna 2008 olin hieman paremmassa kunnossa ja aloitin kirjastovirkai-
lijaopinnot. Opiskelu kesti 2v ja sen jälkeen kävin töissä Helsingissä. Vointi oli välillä todella huono ja olinkin muutamia pätkiä sairauslomalla. Työsarka kesti 9kk, jonka jälkeen olin 2v työttömänä. Lopetin mielialalääkkeet, tein elämäntapamuutoksen ja sain pois 30kg, jotka olivat tulleet vuosien varrella masennuksen ja lääkkeiden myötä.

Lääkkeettömänä ja innokkaana lähdin 2013 töihin Tikkurilaan puoleksitoista vuodeksi, jonka aikana kävi taas sama juttu kuin opiskellessa. Ensin jaksoin rajattomasti tehdä töitä ja nukuin vain parin tunnin unia ja puolen vuoden päästä alkoi alamäki. Olin sairauslomalla ja osastohoidossa. Jaksoin tehdä töitä vielä jonkin aikaa ja ennen työsuhteen loppumista jäin sairauslomalle.

Oli todella vaikea hyväksyä sitä, että en pärjää työelämässä niin kuin terveet ihmiset edes lääkkeiden avulla. Stressinsietokyky on olematon ja ajaudun itsemurhan partaalle ja sairaalaan. Jopa sähköhoitoa kokeiltiin, mutta ilman tuloksia. Olin yhtäjaksoisesti poissa työelämästä viime vuoteen saakka, jolloin pääsin pysyvälle työkyvyttömyyseläkkeelle.

Ei kukaan toivo joutuvansa eläkkeelle 34-vuotiaana, se on traagista. Minun henkeni se kuitenkin pelasti ja sain mielenrauhan pitkän taistelun jälkeen. Harrastan paljon liikuntaa ja saan siitä mielihyvää, olenkin fyysisesti paremmassa kunnossa kuin koskaan. Balanssi oman mielenterveyden suhteen on kuitenkin hyvin hauras ja vaatii loppuelämän lääkitystä ja oman olon sekä unirytmin seuraamista. Haluaisin sanoa, että tarinallani on onnellinen loppu, mutta en usko kuolevani vanhuuteen. Nyt kuitenkin hetki kerrallaan.

Projektin näyttely tulee kiertämään eri paikoissa loppuvuoden aikana ja kalenterin vuodelle 2021 pääset tilamaan tästä linkistä. Projektin kuvaajana oli Krister Löfroth, kuvauspaikat lahjoitti MAGITO ja Visuaaliviestinnän Instituutti VVI Oy, kalenterin ja näyttelykuvat printtasi Color-Kolmio.