Minun tarinani – Henna

MASENNUSTA JA MANIAA -projekti tehtiin yhteistyössä Kaksisuuntaiset Ry:n ja JAS Kamerakaupan kesken. Kaiken keskiössä on 12 aitoa tarinaa henkilöistä, jotka sairastavat kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Tässä Hennan tarina.

”Olen saanut virallisen diagnoosin kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön vuoden 2019 loppupuolella, mutta asiaa oli toki tutkittu jo pidemmän aikaa aiemminkin.

Muistan, kuinka törmäsin teini-ikäisenä lehdessä olleeseen artikkeliin ihmisestä, joka sairasti tätä kyseistä sairautta. Silloinen teksti sai minut miettimään, että kuvaus oli ihan kuin omasta elämästäni. Mieltäni on tutkittu vuosien saatossa useaan otteeseen eri tahojen osalta, mutta olen itse jättänyt hoidot kesken oloni parannuttua.

Pitkään ajattelin minulla olevan vain masennusta, joka olisi ohimenevä vaihe elämässäni. Vuosien ajan kipuilin mielialojen aaltoilun kanssa, kunnes 2017 saavutin elämäni syvimmän aallonpohjan ja päätin hakea apua, johon sitoudun täysin. Tiesin, että mikäli en hakisi apua tulisin musertumaan totaalisesti. Mitä pidemmälle hoitojakso eteni, ilmeni todella vahva epäilys kaksisuuntaisesta. Suurin osa elostani oli ollut masennukseen taipuvaa, mutta olin kokenut yhden todella selkeän manian, joten pelkkä masennus ei enää sopinut kuvaan.

Tämän tiedon saaminen oli minulle todella raskasta, tuntui aivan siltä, kuin koko minuus olisi murskattu ja olisin saanut valtavan leiman otsaan, jossa lukee kissankokoisilla kirjaimilla ”HULLU”. Jouduin painimaan ajatuksen kanssa todella pitkään, jotta pystyin itse hyväksymään sairauden olemassaolon sekä sen, ettei se kerro koko totuutta minusta.

Pikkuhiljaa aloin läheisteni tuen avulla tajuamaan, etten ole muuttunut mihinkään, eikä diagnoosi muuta minussa mitään. Heidän kauttaan ymmärsin, että tämä tieto oli hyvin pitkälti selitys, miksi olin voinut monta vuotta niin huonosti. Aloin ymmärtää, että diagnoosi oli avain elämäni normalisoitumiseen, sillä nyt saan oikeanlaista apua ja hoitoa.

Nyt olen 25-vuotias ja tilani on todella stabiili ja tästä kiitos kuuluu mahtavalle psykoterapeutilleni sekä oikeanlaiselle lääkitykselle. Paljon töitä olen joutunut ja joudun jatkossa tekemään itseni kanssa, mutta pitkälle on tultu niistä ajoista, kun koko elämä meinasi kaatua päälle. Matkan varrella on tullut opittua se, että minä en ole sairauteni määrittämä, vaan päätän itse kuka olen ja mitä teen.”

Projektin näyttely tulee kiertämään eri paikoissa loppuvuoden aikana ja kalenterin vuodelle 2021 pääset tilamaan tästä linkistä. Projektin kuvaajana oli Krister Löfroth, kuvauspaikat lahjoitti MAGITO ja Visuaaliviestinnän Instituutti VVI Oy, kalenterin ja näyttelykuvat printtasi Color-Kolmio.

Minun tarinani – Johanna Karelahti

Kaksisuuntaiset Ry ja JAS Kamerakauppa teki ison MASENNUSTA JA MANIAA yhteistyöprojektin, jossa esiteltiin 12 ihmisen 12 tositarinaa kaksisuuntaisen mielialahäiriön värittämästä elämästä. Myöhemmin tänä vuonna näyttely tulee kiertämään Suomea, mutta kalenteria vuodelle 2021 voi nyt tilata. Johanna Karelahti on yhdistyksen puheenjohtaja ja nähnyt paljon erilaisia tarinoita mm kokemusasiantuntijan roolissa. Tässä on Johannan oma tarina.

”Sairastuin jo nuorena. Olin 16-vuotias, kun masennus tuli hiipien. Synkkää kautta seurasi ennen pitkää vauhdikkaampi. Samalla harhaluulot kuten uskonnolliset kuvitelmat ja suuruusharhat astuivat kuvioon. Pidin itseäni guruna ja maailman pelastajana. Kirjoitin raivokkaalla vimmalla runoja, maalasin ja opettelin soittamaan kitaraa.

Kukaan ei tajunnut, että olin sairas. Minua pidettiin henkisenä, kummallisena tyttönä, joka vain oli enemmän pihalla kuin nuoret keskimäärin. Tai ehkä joku tajusikin, mutta ei tohtinut puuttua asiaan. Kotona ei ainakaan tajuttu. Vanhempien mielestä henkisyys oli kihahtanut minulle hattuun, mutta eihän näin järkevä tyttö sairas voinut olla.

Järkevä minä olinkin, ja koska pärjäsin koulussa loistavasti, katsottiin kulmikasta käytöstäni läpi sormien. Sairaudentuntoa minulla ei ollut. Tajusin, etten ollut ihan normaali, mutta se oli mielestäni vain osoitus omasta poikkeuksellisesta erinomaisuudestani. Maailma oli sairas, minä en. Sairaudentunto tuli vasta paljon myöhemmin, olin silloin 33-vuotias.

En tiedä, mitä on olla terve aikuinen, en ole sitä koskaan kokenut. Erikoista sinällään on, että pelkäsin ”hulluksi tulemista” aivan mahdottoman paljon nuorena aikuisena – vaikka jo olin hullu, tietämättäni.

Olin työelämässä, kunnes sairaudentunto iski tajuntaani. Monien vaiheiden jälkeen päädyin työkyvyttömyyseläkkeelle. Samassa pyörityksessä minusta tuli myös äiti. Lapseni yksivuotispäivän vietin suljetulla osastolla, mikä vieläkin minua kaihertaa.

Sairaus on rajoittanut elämääni monella tapaa. Toisaalta olen löytänyt vauhtikausien myötä itsestäni aivan uudenlaisia luovuuden lähteitä. Olisinko koskaan sovittanut barokkiaarioita naiskvartetin laulettavaksi, ellen olisi ollut hypomaaninen? Olen myös kirjoittanut myrskyisällä vimmalla sellaista runollista sanojen vuota, etten ikinä olisi tasaisemmalla kaudella sellaiseen pystynyt. Tauluissani loistavat värit, jotka eivät ole ihan tästä maailmasta. Sairaus päästää minut sellaisille mielen alueille, joille terveillä ei ole pääsyä. Onko kukaan terve ikinä ollut Tampereen kuningatar kultaisessa viitassaan ja luonut suopeita katseita alamaisiinsa? Tai eksynyt sysimustaan hiilikaivokseen.

Haluaisin ihmisten tietävän, että tämä ei ole järkevyyshäiriö. Tämä ei myöskään ole älykkyyshäiriö. Tämä on mielialahäiriö, ja minun tapauksessani välillä psykoottinen sairaus myös, mutta en ole yhtään sen huonompi, tyhmempi, pahempi tai heikompi kuin terve ihminen. Haluaisin myös ihmisten tietävän, että kukaan ei sairastu tahallaan. Ihminen on täysin viaton, syytön sairauteensa. Sairaus on henkilökohtainen, lähipiirin ja jopa koko yhteiskunnan tragedia. Silti sen kanssa on mahdollista elää. Terveys on yhteiskunnassammme suuressa arvossa ja ihannoinnissa. Kuitenkaan se ei ole kaikki. Olen menettänyt terveyteni, mutta elämäni on monesti aivan onnellista. Olen taiteilija, vaimo ja äiti. Niissä asioissa olen hyvä.

Olen nyt 45-vuotias ja minulla on paljon unelmia. Ennen kaikkea toivon lapselleni onnellista elämää. Toisekseen toivon itse pääseväni vaikuttamaan positiivisesti mielisairaiden asemaan yhteiskunnassa. Toivon, että taiteestani on iloa itseni lisäksi myös muille ihmisille. Tähän sairauteen en aio kuolla, vaan aion elää sen kanssa ja kulkea sovussa käsikkäin niin pitkälle kuin elämä kantaa.”

Kalenterin pääset tilamaan tästä linkistä. Projektin kuvaajana oli Krister Löfroth, kuvauspaikat lahjoitti MAGITO ja Visuaaliviestinnän Instituutti VVI Oy, kalenterin ja näyttelykuvat printtasi Color-Kolmio.