Minun tarinani – Katariina

Tässä on Katariina, yksi kahdestatoista MASENNUSTA JA MANIAA -projektiin osallistuneista. Kaksisuuntaiset Ry ja JAS Kamerakauppa haluavat tuoda esiin aitoja ja erilaisia tarinoita, joista yhteistä on vain se, että tarinoiden kertojilla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tämä sairaus on noin prosentilla suomalaisista ja sairaus itsessään ei ole perinnöllinen, mutta alttius sairastua on. Sairastuminen vaatii perinnöllisen alttiuden lisäksi laukaisevan tekijän ympäristöstä. Esimerkiksi stressaavat elämäntapahtumat voivat laukaista sairauden. Tässä siis Katariinan tarina hänen kertomanaan.

”On todella vaikea miettiä, miten tarinani kertoisin, jotta kirjoittamani ymmärrettäisiin oikealla tavalla. Yleensä tarinaani jakaessani puen sen sanoiksi ja kerron kasvokkain kuulijoille, jotka sen haluavat kuulla. Kokemusasiantuntijana, ystävänä, työtoverina, äitinä, läheisenä.

Olen 45-vuotias, eronnut, kahden alakoulu-ikäisen lapsen äiti, jolla toistuvien ja rankkojen masennusjaksojen jälkeen lopulta diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, vuoden 2018 huhtikuussa. Sopivasti syntymäpäivälahjaksi…

Toistuvia masennusjaksoja oli rekisteröity Oma Kantaani neljä, mutta todellisuudessa niitä oli varmasti lukuisia. Näiden neljän alkuperän ja syy/seuraussuhteen tiedostan ja muistan. Ensimmäisen jakson laukaisi äitini kuolema 07/2011 esikoiseni ollessa puolivuotias ja tuolloin odotin toista lastani, joka syntyi 05/2012. Raskautta varjostivat ahdistus, pelkotilat ja raa’at painajaiset. Toinen masennus seurasi isän poisnukkumista 10/2013. Tuolloin opiskelin lähihoitajaksi, hoidin isäni hautaan, myin ja tyhjensin myös lapsuudenkotini, koska olin ainut lapsi ja näin ollen vastuu kaikista käytännön järjestelyistä jäi minulle. Siinä jälleen kolmas masennusjakso meinasi nujertaa minut täysin. Olin todella väsynyt. Kaikesta huolimatta valmistuin vuoden 2015 keväällä Mielenterveys- ja päihdehoitajaksi kiitettävin arvosanoin.

Neljäs masennusjaksoni, joka on jäänyt kirjattuna hoitotietoihini, löytyy päivämäärällä 10/2017. Selkäni oli tuolloin erittäin huonossa kunnossa ja minut oli leikattu kuukauden sisällä 08/2017 kahteen kertaan. En pystynyt kävelemään ilman apuvälineitä ja niidenkin kanssa vain lyhyitä matkoja, jos lainkaan. Kipu oli sietämätöntä. Olin myös juuri kokenut monivaiheisen ja rankan avioeron vuoden 2017 kevään ja kesän aikana. Elämän tarkoitus katosi ja ahdistus, toivottomuus, arvottomuuden tunne, epätoivo ja itseinho saivat ylivallan. Kärsin myös itsetuhoisista ajatuksista. Nykyäänkin nämä samat aiheet kuuluvat masennusjaksoihini, mutta onneksi vähän lievempinä, eikä itsetuhoisia mietteitä enää ole.

Tämä viimeisin masennusjaksoni huomioitiin onneksi hoitajien toimesta joutuessani jälleen selkäpotilaaksi sairaalan vuodeosastolle. Minulle tehtiin lähete ensimmäistä kertaa psykiatrian poliklinikalle. Siellä lääkäri olisi halunnut minut suoraan osastolle, mutta en suostunut. Olinhan minä sentään itse samaisen alan ammattikunnan hoitaja… Kävin kuitenkin säännöllisesti hoitajien, lääkärin ja ryhmäterapian keskusteluissa ja kokeiltiin erinäisiä masennuslääkkeitä, tuloksetta. Jonkin ajan kuluttua tehtiin huomio, että aika ajoin mielialani muuttui radikaalisti. Olin täynnä energiaa, puhuin paljon ja nopeasti, olin rauhaton, enkä meinannut pysyä nahoissani. Tehtiin testejä, haastateltiin ja kyseltiin. Diagnoosi oli selvä.

”Vauhtiviikot”, joiksi vitsikkäästi kutsun omia hypomaniajaksojani, ovat tietysti monen mielestä helpompia sulattaa. Niiden aikana voisin ajaa empimättä Lappiin ja takaisin, voin touhuta lakkaamatta, puhun paljon ja saan paljon asioita aikaiseksi. Ilman lapsiani olisin luultavasti myös tehnyt asioita, joita katuisin jälkikäteen. He siis olemassaolollaan toimivat ns. käsijarruna. Masennusjaksojeni aikana taas nousen heidän vuokseen sängystä aamuisin. Jossain vaiheessa rekisteröin myös sen, että jaksoni kulkevat tasaisissa sykleissä: 3vk hypomaniaa, 1vk tasausvaihetta, 3vk masennusta. Näillä mennään yhä.

Tällä hetkellä tilanne on onneksi siinä mielessä hyvä, että olen löytänyt itselleni toimivan lääkityksen, joka tasaa masennusta ja vauhtihuippuja, aloittanut selkäni kuntoutuksen saliharjoittelulla ja toiveissa siintävät sosionomiopinnot. Toimin myös kokemusasiantuntijana ja teen vapaaehtoistyötä Mielenterveyden tuki ry:llä vetäen keskustelu- ja toimintaryhmiä.

Valoa tunnelin päässä siis näkyy, vaikka joskus vieläkin pelkään sen olevan vain juna…”

Projektin näyttely tulee kiertämään eri paikoissa loppuvuoden aikana ja kalenterin vuodelle 2021 pääset tilamaan tästä linkistä. Projektin kuvaajana oli Krister Löfroth, kuvauspaikat lahjoitti MAGITO ja Visuaaliviestinnän Instituutti VVI Oy, kalenterin ja näyttelykuvat printtasi Color-Kolmio.

Minun tarinani – Elina

Kaksisuuntaiset Ry:n ja JAS Kamerakaupan MASENNUSTA JA MANIAA -projekti esittelee 12 aitoa tarinaa ihmisistä, jotka sairastavat kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Kaksisuuntainen eli bipolaarinen mielialahäiriö on psykiatrinen sairaus, jossa esiintyy vaihtelevasti maanisia, hypomaanisia, masentuneita tai sekamuotoisia sairausjaksoja. Sairausjaksojen välillä voi olla myös oireettomia kausia. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastaa noin prosentti suomalaisista. Tässä on Elinan tarina.

Olen 36v ja sairastuin 20v muutettuani kotikaupungistani Riihimäeltä Lahteen opiskelemaan musiikkia ammattikorkeakouluun. Opiskelin musiikkipedagogiikkaa ja opiskelutahti oli todella tiivistä. Jaksoin ensin ihan mahdottomasti kaikkea, juhlin jatkuvasti ja reilun vuoden jälkeen alkoi alamäki. Jaksoin opiskella 3 vuotta ennen kuin paloin lopullisesti loppuun. Jouduin ensimmäiselle osastojaksolleni, jossa vietinkin koko kesän 2006. Aloitin lääkityksen ja terapian, jossa olin 4 vuotta 1-2x viikossa.

Vuonna 2008 olin hieman paremmassa kunnossa ja aloitin kirjastovirkai-
lijaopinnot. Opiskelu kesti 2v ja sen jälkeen kävin töissä Helsingissä. Vointi oli välillä todella huono ja olinkin muutamia pätkiä sairauslomalla. Työsarka kesti 9kk, jonka jälkeen olin 2v työttömänä. Lopetin mielialalääkkeet, tein elämäntapamuutoksen ja sain pois 30kg, jotka olivat tulleet vuosien varrella masennuksen ja lääkkeiden myötä.

Lääkkeettömänä ja innokkaana lähdin 2013 töihin Tikkurilaan puoleksitoista vuodeksi, jonka aikana kävi taas sama juttu kuin opiskellessa. Ensin jaksoin rajattomasti tehdä töitä ja nukuin vain parin tunnin unia ja puolen vuoden päästä alkoi alamäki. Olin sairauslomalla ja osastohoidossa. Jaksoin tehdä töitä vielä jonkin aikaa ja ennen työsuhteen loppumista jäin sairauslomalle.

Oli todella vaikea hyväksyä sitä, että en pärjää työelämässä niin kuin terveet ihmiset edes lääkkeiden avulla. Stressinsietokyky on olematon ja ajaudun itsemurhan partaalle ja sairaalaan. Jopa sähköhoitoa kokeiltiin, mutta ilman tuloksia. Olin yhtäjaksoisesti poissa työelämästä viime vuoteen saakka, jolloin pääsin pysyvälle työkyvyttömyyseläkkeelle.

Ei kukaan toivo joutuvansa eläkkeelle 34-vuotiaana, se on traagista. Minun henkeni se kuitenkin pelasti ja sain mielenrauhan pitkän taistelun jälkeen. Harrastan paljon liikuntaa ja saan siitä mielihyvää, olenkin fyysisesti paremmassa kunnossa kuin koskaan. Balanssi oman mielenterveyden suhteen on kuitenkin hyvin hauras ja vaatii loppuelämän lääkitystä ja oman olon sekä unirytmin seuraamista. Haluaisin sanoa, että tarinallani on onnellinen loppu, mutta en usko kuolevani vanhuuteen. Nyt kuitenkin hetki kerrallaan.

Projektin näyttely tulee kiertämään eri paikoissa loppuvuoden aikana ja kalenterin vuodelle 2021 pääset tilamaan tästä linkistä. Projektin kuvaajana oli Krister Löfroth, kuvauspaikat lahjoitti MAGITO ja Visuaaliviestinnän Instituutti VVI Oy, kalenterin ja näyttelykuvat printtasi Color-Kolmio.

Minun tarinani – Henna

MASENNUSTA JA MANIAA -projekti tehtiin yhteistyössä Kaksisuuntaiset Ry:n ja JAS Kamerakaupan kesken. Kaiken keskiössä on 12 aitoa tarinaa henkilöistä, jotka sairastavat kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Tässä Hennan tarina.

”Olen saanut virallisen diagnoosin kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön vuoden 2019 loppupuolella, mutta asiaa oli toki tutkittu jo pidemmän aikaa aiemminkin.

Muistan, kuinka törmäsin teini-ikäisenä lehdessä olleeseen artikkeliin ihmisestä, joka sairasti tätä kyseistä sairautta. Silloinen teksti sai minut miettimään, että kuvaus oli ihan kuin omasta elämästäni. Mieltäni on tutkittu vuosien saatossa useaan otteeseen eri tahojen osalta, mutta olen itse jättänyt hoidot kesken oloni parannuttua.

Pitkään ajattelin minulla olevan vain masennusta, joka olisi ohimenevä vaihe elämässäni. Vuosien ajan kipuilin mielialojen aaltoilun kanssa, kunnes 2017 saavutin elämäni syvimmän aallonpohjan ja päätin hakea apua, johon sitoudun täysin. Tiesin, että mikäli en hakisi apua tulisin musertumaan totaalisesti. Mitä pidemmälle hoitojakso eteni, ilmeni todella vahva epäilys kaksisuuntaisesta. Suurin osa elostani oli ollut masennukseen taipuvaa, mutta olin kokenut yhden todella selkeän manian, joten pelkkä masennus ei enää sopinut kuvaan.

Tämän tiedon saaminen oli minulle todella raskasta, tuntui aivan siltä, kuin koko minuus olisi murskattu ja olisin saanut valtavan leiman otsaan, jossa lukee kissankokoisilla kirjaimilla ”HULLU”. Jouduin painimaan ajatuksen kanssa todella pitkään, jotta pystyin itse hyväksymään sairauden olemassaolon sekä sen, ettei se kerro koko totuutta minusta.

Pikkuhiljaa aloin läheisteni tuen avulla tajuamaan, etten ole muuttunut mihinkään, eikä diagnoosi muuta minussa mitään. Heidän kauttaan ymmärsin, että tämä tieto oli hyvin pitkälti selitys, miksi olin voinut monta vuotta niin huonosti. Aloin ymmärtää, että diagnoosi oli avain elämäni normalisoitumiseen, sillä nyt saan oikeanlaista apua ja hoitoa.

Nyt olen 25-vuotias ja tilani on todella stabiili ja tästä kiitos kuuluu mahtavalle psykoterapeutilleni sekä oikeanlaiselle lääkitykselle. Paljon töitä olen joutunut ja joudun jatkossa tekemään itseni kanssa, mutta pitkälle on tultu niistä ajoista, kun koko elämä meinasi kaatua päälle. Matkan varrella on tullut opittua se, että minä en ole sairauteni määrittämä, vaan päätän itse kuka olen ja mitä teen.”

Projektin näyttely tulee kiertämään eri paikoissa loppuvuoden aikana ja kalenterin vuodelle 2021 pääset tilamaan tästä linkistä. Projektin kuvaajana oli Krister Löfroth, kuvauspaikat lahjoitti MAGITO ja Visuaaliviestinnän Instituutti VVI Oy, kalenterin ja näyttelykuvat printtasi Color-Kolmio.

Minun tarinani – Johanna Karelahti

Kaksisuuntaiset Ry ja JAS Kamerakauppa teki ison MASENNUSTA JA MANIAA yhteistyöprojektin, jossa esiteltiin 12 ihmisen 12 tositarinaa kaksisuuntaisen mielialahäiriön värittämästä elämästä. Myöhemmin tänä vuonna näyttely tulee kiertämään Suomea, mutta kalenteria vuodelle 2021 voi nyt tilata. Johanna Karelahti on yhdistyksen puheenjohtaja ja nähnyt paljon erilaisia tarinoita mm kokemusasiantuntijan roolissa. Tässä on Johannan oma tarina.

”Sairastuin jo nuorena. Olin 16-vuotias, kun masennus tuli hiipien. Synkkää kautta seurasi ennen pitkää vauhdikkaampi. Samalla harhaluulot kuten uskonnolliset kuvitelmat ja suuruusharhat astuivat kuvioon. Pidin itseäni guruna ja maailman pelastajana. Kirjoitin raivokkaalla vimmalla runoja, maalasin ja opettelin soittamaan kitaraa.

Kukaan ei tajunnut, että olin sairas. Minua pidettiin henkisenä, kummallisena tyttönä, joka vain oli enemmän pihalla kuin nuoret keskimäärin. Tai ehkä joku tajusikin, mutta ei tohtinut puuttua asiaan. Kotona ei ainakaan tajuttu. Vanhempien mielestä henkisyys oli kihahtanut minulle hattuun, mutta eihän näin järkevä tyttö sairas voinut olla.

Järkevä minä olinkin, ja koska pärjäsin koulussa loistavasti, katsottiin kulmikasta käytöstäni läpi sormien. Sairaudentuntoa minulla ei ollut. Tajusin, etten ollut ihan normaali, mutta se oli mielestäni vain osoitus omasta poikkeuksellisesta erinomaisuudestani. Maailma oli sairas, minä en. Sairaudentunto tuli vasta paljon myöhemmin, olin silloin 33-vuotias.

En tiedä, mitä on olla terve aikuinen, en ole sitä koskaan kokenut. Erikoista sinällään on, että pelkäsin ”hulluksi tulemista” aivan mahdottoman paljon nuorena aikuisena – vaikka jo olin hullu, tietämättäni.

Olin työelämässä, kunnes sairaudentunto iski tajuntaani. Monien vaiheiden jälkeen päädyin työkyvyttömyyseläkkeelle. Samassa pyörityksessä minusta tuli myös äiti. Lapseni yksivuotispäivän vietin suljetulla osastolla, mikä vieläkin minua kaihertaa.

Sairaus on rajoittanut elämääni monella tapaa. Toisaalta olen löytänyt vauhtikausien myötä itsestäni aivan uudenlaisia luovuuden lähteitä. Olisinko koskaan sovittanut barokkiaarioita naiskvartetin laulettavaksi, ellen olisi ollut hypomaaninen? Olen myös kirjoittanut myrskyisällä vimmalla sellaista runollista sanojen vuota, etten ikinä olisi tasaisemmalla kaudella sellaiseen pystynyt. Tauluissani loistavat värit, jotka eivät ole ihan tästä maailmasta. Sairaus päästää minut sellaisille mielen alueille, joille terveillä ei ole pääsyä. Onko kukaan terve ikinä ollut Tampereen kuningatar kultaisessa viitassaan ja luonut suopeita katseita alamaisiinsa? Tai eksynyt sysimustaan hiilikaivokseen.

Haluaisin ihmisten tietävän, että tämä ei ole järkevyyshäiriö. Tämä ei myöskään ole älykkyyshäiriö. Tämä on mielialahäiriö, ja minun tapauksessani välillä psykoottinen sairaus myös, mutta en ole yhtään sen huonompi, tyhmempi, pahempi tai heikompi kuin terve ihminen. Haluaisin myös ihmisten tietävän, että kukaan ei sairastu tahallaan. Ihminen on täysin viaton, syytön sairauteensa. Sairaus on henkilökohtainen, lähipiirin ja jopa koko yhteiskunnan tragedia. Silti sen kanssa on mahdollista elää. Terveys on yhteiskunnassammme suuressa arvossa ja ihannoinnissa. Kuitenkaan se ei ole kaikki. Olen menettänyt terveyteni, mutta elämäni on monesti aivan onnellista. Olen taiteilija, vaimo ja äiti. Niissä asioissa olen hyvä.

Olen nyt 45-vuotias ja minulla on paljon unelmia. Ennen kaikkea toivon lapselleni onnellista elämää. Toisekseen toivon itse pääseväni vaikuttamaan positiivisesti mielisairaiden asemaan yhteiskunnassa. Toivon, että taiteestani on iloa itseni lisäksi myös muille ihmisille. Tähän sairauteen en aio kuolla, vaan aion elää sen kanssa ja kulkea sovussa käsikkäin niin pitkälle kuin elämä kantaa.”

Kalenterin pääset tilamaan tästä linkistä. Projektin kuvaajana oli Krister Löfroth, kuvauspaikat lahjoitti MAGITO ja Visuaaliviestinnän Instituutti VVI Oy, kalenterin ja näyttelykuvat printtasi Color-Kolmio.