Avainsana-arkisto: mielialahäiriö

Minun tarinani – Kiia

Julkaistu , kirjoittanut

Lääkitystä pidetään nykyisin ensisijaisena hoitomuotona kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä. Keskusteluhoidosta taas on hyötyä erityisesti hoidon alkuvaiheessa, kun potilas ei vielä ole sinut oireidensa kanssa. Myös säännöllisten elämäntapojen merkitys sairauden hallinnassa ja hoidon osana on huomattavan suuri. Näiden kolmen asian tasapaino saattaa hyvinkin synnyttää pitkiäkin oireettomia kausia, joita kutsutaan remissioiksi. Kaksisuuntaiset Ry:n ja JAS Kamerakaupan yhteisen MASENNUSTA JA MANIAA -projektin osallistujista Kiia kertoo tässä tarinansa.

”En tule koskaan unohtamaan, mitä tapahtui maanantaina 21.1.2019. Muistan sen sinisen nojatuolin, joka oli sijoitettu 5. kerroksen neljännen huoneen vasempaan nurkkaan. Muistan muiden paikallaolleiden rauhallisen äänensävyn ja sanat, että nyt on aika.

Muistan pukeneeni talvitakin vasta käytävässä päälleni ja kävelin lähimpään apteekkiin hyytävässä viimassa. Kun pääsin kotiin, tiputin vaatteet ja kengät eteisen lattialle. Heitin lääkepaketin keittiön pöydälle ja kävin istumaan lattialle nojaten keittiön kaappiin. Sitten itkin. Itkin tunteja. Maailmaa ympärilläni ei ollut olemassa, minua ei enää ollut olemassa. Kaikki, mihin olin uskonut, tuntui valheelta. Minä tunnuin valheelta! Viiden tunnin kuluttua nousin, hain puhelimen ja soitin vanhemmilleni. Äidin vastatessa sanoin nuo sanat ensimmäistä kertaa: Äiti, tällä on nyt nimi. Mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja aloitan tänään lääkityksen. En muista keskustelusta mitään, mutta muistan, että molemmat vanhempani itkivät.

En koskaan ajatellut aikojen, jolloin vain makasin eteisen lattialla huutaen, etten kehtaa lähteä yliopistolle, kun olen niin läpeensä huono, olevan osa minua. Ne olivat vain hetkiä, joita kaikki aina välillä kokivat. Nämä hetket olivat vain väistämätön paha, jotta jossain kohtaa saattoi olla taas kivaa. Aloitettuani lääkityksen pelkäsin kuollakseni menettäväni hetket, jolloin maailma oli vain minua varten. Hetket, jolloin seisoin korkeammalla kuin kukaan muu ja sain tehdä mitä vain sillä hetkellä halusin. Hetket, jolloin olin kuolematon. Hetket, jolloin koin sanoinkuvailematonta mielihyvää. Sanomattakin selvää, että näistä hetkistä täytyi luopua ensimmäisenä.

Menettämisen tuskaa ei voi koskaan kuvailla sellaiselle, joka ei sitä ole kokenut. Mikään menetys ei ole yhtä suuri kuin se, jolloin menettää itsensä. Jolloin kaikki, millaiseksi olet itsesi identifioinut, katoaa. Jolloin et aidosti enää tiedä kuka katsoo peilistä takaisin. Jolloin se, jonka kanssa olet aina seissyt maailmaa vastaan, ja joka on aina nostanut sut lopulta taas taivaisiin, on poissa. Näitä tuntemuksia seuraavat väistämättä hetket, jolloin kaipuu entiseen on niin kova, että olet valmis vetämään lääkkeet vessanpöntöstä alas ja haistattamaan koko prosessille paskat, jotta saisit kokea olevasi kaikkivoipa vielä kerran. Se on kuin addiktio, jonka osaksi jokainen solu haluaa vielä kerran päästä.

Irti päästäminen on kuitenkin ainut tapa löytää itsensä uudelleen. Tai oikeastaan löytää itsensä aidosti ensimmäistä kertaa. Olen nyt 31-vuotias ja viettänyt viimeiset kaksi vuotta täysin tuuliajolla sen kanssa, kuka minä oikeastaan olen. Mikä on osa sairauttani ja mikä vain luonteenpiirre. Terapiakin on vasta alussa ja tällä hetkellä tuntuukin, että istun keskellä pyöreää huonetta, jota reunustavat lukemattomat avaamattomat ovet. Päällepäin niistä ei koskaan tiedä, minkä oven takana odottaa vanha demoni valmiina iskemään jälleen, ja minkä oven takaa löytyy jotain hyvää, jonka vuoksi jatkaa taistelua. Tämä on taistelu, joka jokaisen tulee käydä yksin, mutta viimeisen oven takaa löytyy se kaikkein tärkein. Nimittäin se, kuka jää jäljelle, kun sairauden huiput ja laskut on raaputettu pois. Nimittäin minä itse. Vahvempana ja aidompana kuin koskaan ennen.

Projektin näyttely tulee kiertämään eri paikoissa loppuvuoden aikana ja kalenterin vuodelle 2021 pääset tilamaan tästä linkistä. Projektin kuvaajana oli Krister Löfroth, kuvauspaikat lahjoitti MAGITO ja Visuaaliviestinnän Instituutti VVI Oy, kalenterin ja näyttelykuvat printtasi Color-Kolmio.

Minun tarinani – Jimi

Julkaistu , kirjoittanut

1900-luvun loppupuoliskolla syntyi kaksisuuntaisen mielialahäiriön käsite. Tuhansia vuosia puhuttiin lähinnä maanikoista, kukaties siksi koska levoton ja toisinaan raivoisakin mania on ollut helposti havaittavissa ja siten myös nimettävissä. Vasta paljon myöhemmin on puhuttu maanis-depressiivisistä, mikä ei toki tarkoita etteikö mielialan heittelyä aiheuttava sairaus itsessään olisi esiintynyt ihmiskunnassa ennenkin. Luokittelu vain oli erilaista aikaisemmin. Kaksisuuntaiset Ry ja JAS Kamerakauppa esittelee MASENNUSTA JA MANIAA -projektissaan 12 aitoa elämäntarinaa, joissa yhteistä on henkilöllä oleva kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tässä on Jimin tarina.

”Olen Jimi, nelikymppinen tamperelainen. Olen lähtöisin Helsingistä ja käyn pääkaupunkiseudulla suunnilleen kerran kuussa tapaamassa vanhempiani ja joskus myös ystäviäni. Minulle tehtiin 21-vuotiaana aivoleikkaus, jonka seurauksena halvaannuin oikealta puoleltani. Akuutin kuntoutusvaiheen aikana odoteltiin reaktioksi masennusta, mutta siihen meni sitten kuitenkin neljä vuotta. Sitten minun mielialaongelmiani hoidettiin masennuksena melkein kymmenen vuotta ennen kuin minua alettiin hoitaa kaksisuuntaisen mielialahäiriön perusteella. Eli minulla ehti olla ennen oikeaa diagnoosia useita hoitojaksoja psykiatrian poliklinikoilla, joissa hoidettiin masennus aina pois ja sitten olin taas työkykyinen ja tehokas hetken. Välillä oli ajateltu kaksisuuntaisen mielialahäiriön mahdollisuutta, mutta sitä ei pidetty kuitenkaan todennäköisenä, kun ei ollut mitään maanisia ylilyöntejä tapahtunut.

Kun olin aloittanut tradenomiopinnot syksyllä 2013, päätettiin jälleen kerran masennushoitosuhteeni tammikuussa 2014. Silloin osasin jo itse sanoa, että kaikki ei ole kunnossa, mun hommat ”lähtee lapasesta”, teen liikaa, valvon liikaa ja pyysin ettei hoitosuhdetta katkaistaisi. Lääkäri silloin kyseli minulta kysymyksiä, joiden perusteella kirjasi minulle mahdollisen kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja että olin hänen mielestään tuolloin vastaanotolla hypomaaninen. Sitten hän antoi Ketipinor-reseptin minulle kouraan ja toivotti hyvää jatkoa. Hoitosuhdetta ei jatkettu. Näin ”vauhtikauteni” sai siis jatkua ja seuraavan vuoden aikana olinkin saanut aikaiseksi 20 000 euron velat, opintoni täysin solmuun, kihlaukseni purettua ja kaikenlaista muutakin holtitonta oli tullut tehtyä. Sitten kun palasin hoidon piiriin 2015, vaikka en joutunutkaan kiertämään sairaalaosaston kautta, oli kaksisuuntainen mielialahäiriö tullut käytännössä vahvistettua, sain hoitoa tasaavilla lääkkeillä ja aloin muutenkin pikkuhiljaa rauhoittaa elämäntyyliäni. Uskon, että ilman sopivaa lääkitystä en olisi lähtenyt elämäntapojani muuttamaan.

Tämä sairauden puhkeaminen ja hoidon aloittaminen osui myös samoihin aikoihin elämäni toisen tärkeän käännekohdan kanssa. Myönsin itselleni olevani transsukupuolinen ja stressaavani elämästä itselleni väärässä sukupuolessa aivan hirveästi. Sukupuolen korjaushoidot aloitettiin 2015 käydyn tutkimusjakson jälkeen yhteistyössä mielialahäiriön hoidon kanssa 2016 ja vointini on kokonaisvaltaisesti parantunut. On vaikea sanoa, mikä asia on ollut alun perin suurin ongelmani, mutta sillä ei ole enää merkitystäkään.

Nykyään en enää käytä ollenkaan alkoholia tai muitakaan päihteitä, tupakoinninkin lopetin, nukun säännöllisemmin, syön paremmin ja pyrin harrastamaan säännöllistä liikuntaa kuntosalilla pari-kolme kertaa viikossa. Tällä kaikella pääsin jo melkein vuoden ajaksi lääkityksestä täysin eroon, mutta nyt katsellaan taas jotain kevyttä tasaavaa lääkitystä elämää helpottamaan, kun rytmit ovat menneet vähän sekaisin ja kuntosalillakaan en ole saanut käytyä.

Toki toivon, että lääkkeettömyyttä voisi taas jossain vaiheessa yrittää uudelleen, ja että minulla olisi mahdollisuus hallita sairautta vain säännöllisillä ja hyvillä elämäntavoilla sekä katsomalla minkälaisessa seurassa aikaani vietän. Mutta koska tästä ei varsinaisesti parannuta, on hyvin mahdollista, että ellei lääkityksestä tule minulle mitään kummempia sivuvaikutuksia, jatkan sen syömistä ihan varmuuden vuoksi sairausjaksoja ennaltaehkäisevässä tarkoituksessa.

Olen aloittanut nyt väyläopintoja avoimessa ammattikorkeakoulussa ja ammatillinen kuntoutus on alkamassa. Työkokeilulla voin vielä varmistaa tämän uuden alan soveltuvuutta itselleni. Iso suunnitelma olisi saada ammattikorkeakoulututkinto kasaan ja päästä vielä työelämään pariksikymmeneksi vuodeksi. Suunnitelmaa pitää kuitenkin toteuttaa maltillisesti, ettei stressi pääse aiheuttamaan uusia pahoja sairausjaksoja ja että oppisin samalla säätelemään myös itse jaksamistani ja työtahtiani paremmin kuin ennen.”

Projektin näyttely tulee kiertämään eri paikoissa loppuvuoden aikana ja kalenterin vuodelle 2021 pääset tilamaan tästä linkistä. Projektin kuvaajana oli Krister Löfroth, kuvauspaikat lahjoitti MAGITO ja Visuaaliviestinnän Instituutti VVI Oy, kalenterin ja näyttelykuvat printtasi Color-Kolmio.

Minun tarinani – Mika-Petri

Julkaistu , kirjoittanut

Kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön sairastuneet saavat oikean diagnoosin keskimäärin 8 vuotta sairastumisestaan. Suuri viive johtuu muun muassa siitä, että sairastunut ei välttämättä koe olevansa sairas ja niin ollen ei hakeudu ripeästi hoitoon. Kaksisuuntainen mielialahäiriö myös tulkitaan alkuun usein virheellisesti masennukseksi. Yksi Kaksisuuntaiset Ry:n ja JAS Kamerakaupan yhteiseen MASENNUSTA JA MANIAA -projektiin osallistuneista on Mika-Petri. Tässä hänen tarinansa.

”Synnyin perjantaina 13. päivä. Liekö sillä osuutta asiaan, mutta sairastuin ilmeisesti lukion viimeisellä luokalla kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Diagnoosiin meni yli kolme vuosikymmentä. Nyt olen 50-vuotias. Ennen diagnoosia minulla oli psykoottinen mania, joka sai kehittyä rauhassa, koska silloinen vaimoni oli Intiassa. En muista psykoosista juuri muuta kuin että kävelin pitkin Tampereen katuja baarista toiseen.

Lääkitys ja terapia lievensivät oireita huomattavasti. Kun minulle tuli ero (joka ei johtunut taudista), tilanne muuttui taas. Halusin muuttaa tautini rahaksi ja kouluttauduin kokemusasiantuntijaksi ja kokemusasiantuntijoiden kouluttajaksi, kokemusasiantuntijaksi taiteen keinoin ja sellaisen kouluttajaksi. Nyt minulla on valmiuksia paitsi kertoa tarinani taiteen apukeinoilla, myös kyky johdattaa muita samaan päämäärään. Taiteen käyttö tuo tarinoihin aivan uuden ulottuvuuden ja tarjoaa niihin työkaluja.

Minulta on julkaistu kymmeniä novelleja ja novellikokoelma, joka oli rauta-ajan Suomeen sijoittuva fantasiadekkari. Kirjoitan lähes aina fantasiaa tai tieteiskirjallisuutta. Olen rakastanut niitä lapsesta asti. Tällä hetkellä puhun arjen supersankareista. Siinä missä arjen sankari hallitsee elämäänsä, arjen supersankari hallitsee elämäänsä ylimääräisestä haitasta (mielenterveysongelma, päihdeongelma, vamma jne.) huolimatta. Raha ei ole minulle ainoa motiivi toimia kokemusasiantuntijana, vaan uskon, että kokemusasiantuntijat voivat muuttaa yleisönsä ajatukset paremmin tautia hoitaviksi ja antavat rohkeutta kohdata sisäisen supersankarinsa. Arjen sankareita on maailma täynnä, mutta supersankarit ovat vähemmässä. Heidän olisi aika saada arvostus, mikä heille kuuluu.”

Projektin näyttely tulee kiertämään eri paikoissa loppuvuoden aikana ja kalenterin vuodelle 2021 pääset tilamaan tästä linkistä. Projektin kuvaajana oli Krister Löfroth, kuvauspaikat lahjoitti MAGITO ja Visuaaliviestinnän Instituutti VVI Oy, kalenterin ja näyttelykuvat printtasi Color-Kolmio.

Minun tarinani – Katariina

Julkaistu , kirjoittanut

Tässä on Katariina, yksi kahdestatoista MASENNUSTA JA MANIAA -projektiin osallistuneista. Kaksisuuntaiset Ry ja JAS Kamerakauppa haluavat tuoda esiin aitoja ja erilaisia tarinoita, joista yhteistä on vain se, että tarinoiden kertojilla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tämä sairaus on noin prosentilla suomalaisista ja sairaus itsessään ei ole perinnöllinen, mutta alttius sairastua on. Sairastuminen vaatii perinnöllisen alttiuden lisäksi laukaisevan tekijän ympäristöstä. Esimerkiksi stressaavat elämäntapahtumat voivat laukaista sairauden. Tässä siis Katariinan tarina hänen kertomanaan.

”On todella vaikea miettiä, miten tarinani kertoisin, jotta kirjoittamani ymmärrettäisiin oikealla tavalla. Yleensä tarinaani jakaessani puen sen sanoiksi ja kerron kasvokkain kuulijoille, jotka sen haluavat kuulla. Kokemusasiantuntijana, ystävänä, työtoverina, äitinä, läheisenä.

Olen 45-vuotias, eronnut, kahden alakoulu-ikäisen lapsen äiti, jolla toistuvien ja rankkojen masennusjaksojen jälkeen lopulta diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, vuoden 2018 huhtikuussa. Sopivasti syntymäpäivälahjaksi…

Toistuvia masennusjaksoja oli rekisteröity Oma Kantaani neljä, mutta todellisuudessa niitä oli varmasti lukuisia. Näiden neljän alkuperän ja syy/seuraussuhteen tiedostan ja muistan. Ensimmäisen jakson laukaisi äitini kuolema 07/2011 esikoiseni ollessa puolivuotias ja tuolloin odotin toista lastani, joka syntyi 05/2012. Raskautta varjostivat ahdistus, pelkotilat ja raa’at painajaiset. Toinen masennus seurasi isän poisnukkumista 10/2013. Tuolloin opiskelin lähihoitajaksi, hoidin isäni hautaan, myin ja tyhjensin myös lapsuudenkotini, koska olin ainut lapsi ja näin ollen vastuu kaikista käytännön järjestelyistä jäi minulle. Siinä jälleen kolmas masennusjakso meinasi nujertaa minut täysin. Olin todella väsynyt. Kaikesta huolimatta valmistuin vuoden 2015 keväällä Mielenterveys- ja päihdehoitajaksi kiitettävin arvosanoin.

Neljäs masennusjaksoni, joka on jäänyt kirjattuna hoitotietoihini, löytyy päivämäärällä 10/2017. Selkäni oli tuolloin erittäin huonossa kunnossa ja minut oli leikattu kuukauden sisällä 08/2017 kahteen kertaan. En pystynyt kävelemään ilman apuvälineitä ja niidenkin kanssa vain lyhyitä matkoja, jos lainkaan. Kipu oli sietämätöntä. Olin myös juuri kokenut monivaiheisen ja rankan avioeron vuoden 2017 kevään ja kesän aikana. Elämän tarkoitus katosi ja ahdistus, toivottomuus, arvottomuuden tunne, epätoivo ja itseinho saivat ylivallan. Kärsin myös itsetuhoisista ajatuksista. Nykyäänkin nämä samat aiheet kuuluvat masennusjaksoihini, mutta onneksi vähän lievempinä, eikä itsetuhoisia mietteitä enää ole.

Tämä viimeisin masennusjaksoni huomioitiin onneksi hoitajien toimesta joutuessani jälleen selkäpotilaaksi sairaalan vuodeosastolle. Minulle tehtiin lähete ensimmäistä kertaa psykiatrian poliklinikalle. Siellä lääkäri olisi halunnut minut suoraan osastolle, mutta en suostunut. Olinhan minä sentään itse samaisen alan ammattikunnan hoitaja… Kävin kuitenkin säännöllisesti hoitajien, lääkärin ja ryhmäterapian keskusteluissa ja kokeiltiin erinäisiä masennuslääkkeitä, tuloksetta. Jonkin ajan kuluttua tehtiin huomio, että aika ajoin mielialani muuttui radikaalisti. Olin täynnä energiaa, puhuin paljon ja nopeasti, olin rauhaton, enkä meinannut pysyä nahoissani. Tehtiin testejä, haastateltiin ja kyseltiin. Diagnoosi oli selvä.

”Vauhtiviikot”, joiksi vitsikkäästi kutsun omia hypomaniajaksojani, ovat tietysti monen mielestä helpompia sulattaa. Niiden aikana voisin ajaa empimättä Lappiin ja takaisin, voin touhuta lakkaamatta, puhun paljon ja saan paljon asioita aikaiseksi. Ilman lapsiani olisin luultavasti myös tehnyt asioita, joita katuisin jälkikäteen. He siis olemassaolollaan toimivat ns. käsijarruna. Masennusjaksojeni aikana taas nousen heidän vuokseen sängystä aamuisin. Jossain vaiheessa rekisteröin myös sen, että jaksoni kulkevat tasaisissa sykleissä: 3vk hypomaniaa, 1vk tasausvaihetta, 3vk masennusta. Näillä mennään yhä.

Tällä hetkellä tilanne on onneksi siinä mielessä hyvä, että olen löytänyt itselleni toimivan lääkityksen, joka tasaa masennusta ja vauhtihuippuja, aloittanut selkäni kuntoutuksen saliharjoittelulla ja toiveissa siintävät sosionomiopinnot. Toimin myös kokemusasiantuntijana ja teen vapaaehtoistyötä Mielenterveyden tuki ry:llä vetäen keskustelu- ja toimintaryhmiä.

Valoa tunnelin päässä siis näkyy, vaikka joskus vieläkin pelkään sen olevan vain juna…”

Projektin näyttely tulee kiertämään eri paikoissa loppuvuoden aikana ja kalenterin vuodelle 2021 pääset tilamaan tästä linkistä. Projektin kuvaajana oli Krister Löfroth, kuvauspaikat lahjoitti MAGITO ja Visuaaliviestinnän Instituutti VVI Oy, kalenterin ja näyttelykuvat printtasi Color-Kolmio.

Minun tarinani – Elina

Julkaistu , kirjoittanut

Kaksisuuntaiset Ry:n ja JAS Kamerakaupan MASENNUSTA JA MANIAA -projekti esittelee 12 aitoa tarinaa ihmisistä, jotka sairastavat kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Kaksisuuntainen eli bipolaarinen mielialahäiriö on psykiatrinen sairaus, jossa esiintyy vaihtelevasti maanisia, hypomaanisia, masentuneita tai sekamuotoisia sairausjaksoja. Sairausjaksojen välillä voi olla myös oireettomia kausia. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastaa noin prosentti suomalaisista. Tässä on Elinan tarina.

Olen 36v ja sairastuin 20v muutettuani kotikaupungistani Riihimäeltä Lahteen opiskelemaan musiikkia ammattikorkeakouluun. Opiskelin musiikkipedagogiikkaa ja opiskelutahti oli todella tiivistä. Jaksoin ensin ihan mahdottomasti kaikkea, juhlin jatkuvasti ja reilun vuoden jälkeen alkoi alamäki. Jaksoin opiskella 3 vuotta ennen kuin paloin lopullisesti loppuun. Jouduin ensimmäiselle osastojaksolleni, jossa vietinkin koko kesän 2006. Aloitin lääkityksen ja terapian, jossa olin 4 vuotta 1-2x viikossa.

Vuonna 2008 olin hieman paremmassa kunnossa ja aloitin kirjastovirkai-
lijaopinnot. Opiskelu kesti 2v ja sen jälkeen kävin töissä Helsingissä. Vointi oli välillä todella huono ja olinkin muutamia pätkiä sairauslomalla. Työsarka kesti 9kk, jonka jälkeen olin 2v työttömänä. Lopetin mielialalääkkeet, tein elämäntapamuutoksen ja sain pois 30kg, jotka olivat tulleet vuosien varrella masennuksen ja lääkkeiden myötä.

Lääkkeettömänä ja innokkaana lähdin 2013 töihin Tikkurilaan puoleksitoista vuodeksi, jonka aikana kävi taas sama juttu kuin opiskellessa. Ensin jaksoin rajattomasti tehdä töitä ja nukuin vain parin tunnin unia ja puolen vuoden päästä alkoi alamäki. Olin sairauslomalla ja osastohoidossa. Jaksoin tehdä töitä vielä jonkin aikaa ja ennen työsuhteen loppumista jäin sairauslomalle.

Oli todella vaikea hyväksyä sitä, että en pärjää työelämässä niin kuin terveet ihmiset edes lääkkeiden avulla. Stressinsietokyky on olematon ja ajaudun itsemurhan partaalle ja sairaalaan. Jopa sähköhoitoa kokeiltiin, mutta ilman tuloksia. Olin yhtäjaksoisesti poissa työelämästä viime vuoteen saakka, jolloin pääsin pysyvälle työkyvyttömyyseläkkeelle.

Ei kukaan toivo joutuvansa eläkkeelle 34-vuotiaana, se on traagista. Minun henkeni se kuitenkin pelasti ja sain mielenrauhan pitkän taistelun jälkeen. Harrastan paljon liikuntaa ja saan siitä mielihyvää, olenkin fyysisesti paremmassa kunnossa kuin koskaan. Balanssi oman mielenterveyden suhteen on kuitenkin hyvin hauras ja vaatii loppuelämän lääkitystä ja oman olon sekä unirytmin seuraamista. Haluaisin sanoa, että tarinallani on onnellinen loppu, mutta en usko kuolevani vanhuuteen. Nyt kuitenkin hetki kerrallaan.

Projektin näyttely tulee kiertämään eri paikoissa loppuvuoden aikana ja kalenterin vuodelle 2021 pääset tilamaan tästä linkistä. Projektin kuvaajana oli Krister Löfroth, kuvauspaikat lahjoitti MAGITO ja Visuaaliviestinnän Instituutti VVI Oy, kalenterin ja näyttelykuvat printtasi Color-Kolmio.

Minun tarinani – Henna

Julkaistu , kirjoittanut

MASENNUSTA JA MANIAA -projekti tehtiin yhteistyössä Kaksisuuntaiset Ry:n ja JAS Kamerakaupan kesken. Kaiken keskiössä on 12 aitoa tarinaa henkilöistä, jotka sairastavat kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Tässä Hennan tarina.

”Olen saanut virallisen diagnoosin kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön vuoden 2019 loppupuolella, mutta asiaa oli toki tutkittu jo pidemmän aikaa aiemminkin.

Muistan, kuinka törmäsin teini-ikäisenä lehdessä olleeseen artikkeliin ihmisestä, joka sairasti tätä kyseistä sairautta. Silloinen teksti sai minut miettimään, että kuvaus oli ihan kuin omasta elämästäni. Mieltäni on tutkittu vuosien saatossa useaan otteeseen eri tahojen osalta, mutta olen itse jättänyt hoidot kesken oloni parannuttua.

Pitkään ajattelin minulla olevan vain masennusta, joka olisi ohimenevä vaihe elämässäni. Vuosien ajan kipuilin mielialojen aaltoilun kanssa, kunnes 2017 saavutin elämäni syvimmän aallonpohjan ja päätin hakea apua, johon sitoudun täysin. Tiesin, että mikäli en hakisi apua tulisin musertumaan totaalisesti. Mitä pidemmälle hoitojakso eteni, ilmeni todella vahva epäilys kaksisuuntaisesta. Suurin osa elostani oli ollut masennukseen taipuvaa, mutta olin kokenut yhden todella selkeän manian, joten pelkkä masennus ei enää sopinut kuvaan.

Tämän tiedon saaminen oli minulle todella raskasta, tuntui aivan siltä, kuin koko minuus olisi murskattu ja olisin saanut valtavan leiman otsaan, jossa lukee kissankokoisilla kirjaimilla ”HULLU”. Jouduin painimaan ajatuksen kanssa todella pitkään, jotta pystyin itse hyväksymään sairauden olemassaolon sekä sen, ettei se kerro koko totuutta minusta.

Pikkuhiljaa aloin läheisteni tuen avulla tajuamaan, etten ole muuttunut mihinkään, eikä diagnoosi muuta minussa mitään. Heidän kauttaan ymmärsin, että tämä tieto oli hyvin pitkälti selitys, miksi olin voinut monta vuotta niin huonosti. Aloin ymmärtää, että diagnoosi oli avain elämäni normalisoitumiseen, sillä nyt saan oikeanlaista apua ja hoitoa.

Nyt olen 25-vuotias ja tilani on todella stabiili ja tästä kiitos kuuluu mahtavalle psykoterapeutilleni sekä oikeanlaiselle lääkitykselle. Paljon töitä olen joutunut ja joudun jatkossa tekemään itseni kanssa, mutta pitkälle on tultu niistä ajoista, kun koko elämä meinasi kaatua päälle. Matkan varrella on tullut opittua se, että minä en ole sairauteni määrittämä, vaan päätän itse kuka olen ja mitä teen.”

Projektin näyttely tulee kiertämään eri paikoissa loppuvuoden aikana ja kalenterin vuodelle 2021 pääset tilamaan tästä linkistä. Projektin kuvaajana oli Krister Löfroth, kuvauspaikat lahjoitti MAGITO ja Visuaaliviestinnän Instituutti VVI Oy, kalenterin ja näyttelykuvat printtasi Color-Kolmio.

Minun tarinani – Johanna Karelahti

Julkaistu , kirjoittanut

Kaksisuuntaiset Ry ja JAS Kamerakauppa teki ison MASENNUSTA JA MANIAA yhteistyöprojektin, jossa esiteltiin 12 ihmisen 12 tositarinaa kaksisuuntaisen mielialahäiriön värittämästä elämästä. Myöhemmin tänä vuonna näyttely tulee kiertämään Suomea, mutta kalenteria vuodelle 2021 voi nyt tilata. Johanna Karelahti on yhdistyksen puheenjohtaja ja nähnyt paljon erilaisia tarinoita mm kokemusasiantuntijan roolissa. Tässä on Johannan oma tarina.

”Sairastuin jo nuorena. Olin 16-vuotias, kun masennus tuli hiipien. Synkkää kautta seurasi ennen pitkää vauhdikkaampi. Samalla harhaluulot kuten uskonnolliset kuvitelmat ja suuruusharhat astuivat kuvioon. Pidin itseäni guruna ja maailman pelastajana. Kirjoitin raivokkaalla vimmalla runoja, maalasin ja opettelin soittamaan kitaraa.

Kukaan ei tajunnut, että olin sairas. Minua pidettiin henkisenä, kummallisena tyttönä, joka vain oli enemmän pihalla kuin nuoret keskimäärin. Tai ehkä joku tajusikin, mutta ei tohtinut puuttua asiaan. Kotona ei ainakaan tajuttu. Vanhempien mielestä henkisyys oli kihahtanut minulle hattuun, mutta eihän näin järkevä tyttö sairas voinut olla.

Järkevä minä olinkin, ja koska pärjäsin koulussa loistavasti, katsottiin kulmikasta käytöstäni läpi sormien. Sairaudentuntoa minulla ei ollut. Tajusin, etten ollut ihan normaali, mutta se oli mielestäni vain osoitus omasta poikkeuksellisesta erinomaisuudestani. Maailma oli sairas, minä en. Sairaudentunto tuli vasta paljon myöhemmin, olin silloin 33-vuotias.

En tiedä, mitä on olla terve aikuinen, en ole sitä koskaan kokenut. Erikoista sinällään on, että pelkäsin ”hulluksi tulemista” aivan mahdottoman paljon nuorena aikuisena – vaikka jo olin hullu, tietämättäni.

Olin työelämässä, kunnes sairaudentunto iski tajuntaani. Monien vaiheiden jälkeen päädyin työkyvyttömyyseläkkeelle. Samassa pyörityksessä minusta tuli myös äiti. Lapseni yksivuotispäivän vietin suljetulla osastolla, mikä vieläkin minua kaihertaa.

Sairaus on rajoittanut elämääni monella tapaa. Toisaalta olen löytänyt vauhtikausien myötä itsestäni aivan uudenlaisia luovuuden lähteitä. Olisinko koskaan sovittanut barokkiaarioita naiskvartetin laulettavaksi, ellen olisi ollut hypomaaninen? Olen myös kirjoittanut myrskyisällä vimmalla sellaista runollista sanojen vuota, etten ikinä olisi tasaisemmalla kaudella sellaiseen pystynyt. Tauluissani loistavat värit, jotka eivät ole ihan tästä maailmasta. Sairaus päästää minut sellaisille mielen alueille, joille terveillä ei ole pääsyä. Onko kukaan terve ikinä ollut Tampereen kuningatar kultaisessa viitassaan ja luonut suopeita katseita alamaisiinsa? Tai eksynyt sysimustaan hiilikaivokseen.

Haluaisin ihmisten tietävän, että tämä ei ole järkevyyshäiriö. Tämä ei myöskään ole älykkyyshäiriö. Tämä on mielialahäiriö, ja minun tapauksessani välillä psykoottinen sairaus myös, mutta en ole yhtään sen huonompi, tyhmempi, pahempi tai heikompi kuin terve ihminen. Haluaisin myös ihmisten tietävän, että kukaan ei sairastu tahallaan. Ihminen on täysin viaton, syytön sairauteensa. Sairaus on henkilökohtainen, lähipiirin ja jopa koko yhteiskunnan tragedia. Silti sen kanssa on mahdollista elää. Terveys on yhteiskunnassammme suuressa arvossa ja ihannoinnissa. Kuitenkaan se ei ole kaikki. Olen menettänyt terveyteni, mutta elämäni on monesti aivan onnellista. Olen taiteilija, vaimo ja äiti. Niissä asioissa olen hyvä.

Olen nyt 45-vuotias ja minulla on paljon unelmia. Ennen kaikkea toivon lapselleni onnellista elämää. Toisekseen toivon itse pääseväni vaikuttamaan positiivisesti mielisairaiden asemaan yhteiskunnassa. Toivon, että taiteestani on iloa itseni lisäksi myös muille ihmisille. Tähän sairauteen en aio kuolla, vaan aion elää sen kanssa ja kulkea sovussa käsikkäin niin pitkälle kuin elämä kantaa.”

Kalenterin pääset tilamaan tästä linkistä. Projektin kuvaajana oli Krister Löfroth, kuvauspaikat lahjoitti MAGITO ja Visuaaliviestinnän Instituutti VVI Oy, kalenterin ja näyttelykuvat printtasi Color-Kolmio.