Minun tarinani – Jimi

1900-luvun loppupuoliskolla syntyi kaksisuuntaisen mielialahäiriön käsite. Tuhansia vuosia puhuttiin lähinnä maanikoista, kukaties siksi koska levoton ja toisinaan raivoisakin mania on ollut helposti havaittavissa ja siten myös nimettävissä. Vasta paljon myöhemmin on puhuttu maanis-depressiivisistä, mikä ei toki tarkoita etteikö mielialan heittelyä aiheuttava sairaus itsessään olisi esiintynyt ihmiskunnassa ennenkin. Luokittelu vain oli erilaista aikaisemmin. Kaksisuuntaiset Ry ja JAS Kamerakauppa esittelee MASENNUSTA JA MANIAA -projektissaan 12 aitoa elämäntarinaa, joissa yhteistä on henkilöllä oleva kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tässä on Jimin tarina.

”Olen Jimi, nelikymppinen tamperelainen. Olen lähtöisin Helsingistä ja käyn pääkaupunkiseudulla suunnilleen kerran kuussa tapaamassa vanhempiani ja joskus myös ystäviäni. Minulle tehtiin 21-vuotiaana aivoleikkaus, jonka seurauksena halvaannuin oikealta puoleltani. Akuutin kuntoutusvaiheen aikana odoteltiin reaktioksi masennusta, mutta siihen meni sitten kuitenkin neljä vuotta. Sitten minun mielialaongelmiani hoidettiin masennuksena melkein kymmenen vuotta ennen kuin minua alettiin hoitaa kaksisuuntaisen mielialahäiriön perusteella. Eli minulla ehti olla ennen oikeaa diagnoosia useita hoitojaksoja psykiatrian poliklinikoilla, joissa hoidettiin masennus aina pois ja sitten olin taas työkykyinen ja tehokas hetken. Välillä oli ajateltu kaksisuuntaisen mielialahäiriön mahdollisuutta, mutta sitä ei pidetty kuitenkaan todennäköisenä, kun ei ollut mitään maanisia ylilyöntejä tapahtunut.

Kun olin aloittanut tradenomiopinnot syksyllä 2013, päätettiin jälleen kerran masennushoitosuhteeni tammikuussa 2014. Silloin osasin jo itse sanoa, että kaikki ei ole kunnossa, mun hommat ”lähtee lapasesta”, teen liikaa, valvon liikaa ja pyysin ettei hoitosuhdetta katkaistaisi. Lääkäri silloin kyseli minulta kysymyksiä, joiden perusteella kirjasi minulle mahdollisen kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja että olin hänen mielestään tuolloin vastaanotolla hypomaaninen. Sitten hän antoi Ketipinor-reseptin minulle kouraan ja toivotti hyvää jatkoa. Hoitosuhdetta ei jatkettu. Näin ”vauhtikauteni” sai siis jatkua ja seuraavan vuoden aikana olinkin saanut aikaiseksi 20 000 euron velat, opintoni täysin solmuun, kihlaukseni purettua ja kaikenlaista muutakin holtitonta oli tullut tehtyä. Sitten kun palasin hoidon piiriin 2015, vaikka en joutunutkaan kiertämään sairaalaosaston kautta, oli kaksisuuntainen mielialahäiriö tullut käytännössä vahvistettua, sain hoitoa tasaavilla lääkkeillä ja aloin muutenkin pikkuhiljaa rauhoittaa elämäntyyliäni. Uskon, että ilman sopivaa lääkitystä en olisi lähtenyt elämäntapojani muuttamaan.

Tämä sairauden puhkeaminen ja hoidon aloittaminen osui myös samoihin aikoihin elämäni toisen tärkeän käännekohdan kanssa. Myönsin itselleni olevani transsukupuolinen ja stressaavani elämästä itselleni väärässä sukupuolessa aivan hirveästi. Sukupuolen korjaushoidot aloitettiin 2015 käydyn tutkimusjakson jälkeen yhteistyössä mielialahäiriön hoidon kanssa 2016 ja vointini on kokonaisvaltaisesti parantunut. On vaikea sanoa, mikä asia on ollut alun perin suurin ongelmani, mutta sillä ei ole enää merkitystäkään.

Nykyään en enää käytä ollenkaan alkoholia tai muitakaan päihteitä, tupakoinninkin lopetin, nukun säännöllisemmin, syön paremmin ja pyrin harrastamaan säännöllistä liikuntaa kuntosalilla pari-kolme kertaa viikossa. Tällä kaikella pääsin jo melkein vuoden ajaksi lääkityksestä täysin eroon, mutta nyt katsellaan taas jotain kevyttä tasaavaa lääkitystä elämää helpottamaan, kun rytmit ovat menneet vähän sekaisin ja kuntosalillakaan en ole saanut käytyä.

Toki toivon, että lääkkeettömyyttä voisi taas jossain vaiheessa yrittää uudelleen, ja että minulla olisi mahdollisuus hallita sairautta vain säännöllisillä ja hyvillä elämäntavoilla sekä katsomalla minkälaisessa seurassa aikaani vietän. Mutta koska tästä ei varsinaisesti parannuta, on hyvin mahdollista, että ellei lääkityksestä tule minulle mitään kummempia sivuvaikutuksia, jatkan sen syömistä ihan varmuuden vuoksi sairausjaksoja ennaltaehkäisevässä tarkoituksessa.

Olen aloittanut nyt väyläopintoja avoimessa ammattikorkeakoulussa ja ammatillinen kuntoutus on alkamassa. Työkokeilulla voin vielä varmistaa tämän uuden alan soveltuvuutta itselleni. Iso suunnitelma olisi saada ammattikorkeakoulututkinto kasaan ja päästä vielä työelämään pariksikymmeneksi vuodeksi. Suunnitelmaa pitää kuitenkin toteuttaa maltillisesti, ettei stressi pääse aiheuttamaan uusia pahoja sairausjaksoja ja että oppisin samalla säätelemään myös itse jaksamistani ja työtahtiani paremmin kuin ennen.”

Projektin näyttely tulee kiertämään eri paikoissa loppuvuoden aikana ja kalenterin vuodelle 2021 pääset tilamaan tästä linkistä. Projektin kuvaajana oli Krister Löfroth, kuvauspaikat lahjoitti MAGITO ja Visuaaliviestinnän Instituutti VVI Oy, kalenterin ja näyttelykuvat printtasi Color-Kolmio.

Minun tarinani – Katariina

Tässä on Katariina, yksi kahdestatoista MASENNUSTA JA MANIAA -projektiin osallistuneista. Kaksisuuntaiset Ry ja JAS Kamerakauppa haluavat tuoda esiin aitoja ja erilaisia tarinoita, joista yhteistä on vain se, että tarinoiden kertojilla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tämä sairaus on noin prosentilla suomalaisista ja sairaus itsessään ei ole perinnöllinen, mutta alttius sairastua on. Sairastuminen vaatii perinnöllisen alttiuden lisäksi laukaisevan tekijän ympäristöstä. Esimerkiksi stressaavat elämäntapahtumat voivat laukaista sairauden. Tässä siis Katariinan tarina hänen kertomanaan.

”On todella vaikea miettiä, miten tarinani kertoisin, jotta kirjoittamani ymmärrettäisiin oikealla tavalla. Yleensä tarinaani jakaessani puen sen sanoiksi ja kerron kasvokkain kuulijoille, jotka sen haluavat kuulla. Kokemusasiantuntijana, ystävänä, työtoverina, äitinä, läheisenä.

Olen 45-vuotias, eronnut, kahden alakoulu-ikäisen lapsen äiti, jolla toistuvien ja rankkojen masennusjaksojen jälkeen lopulta diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, vuoden 2018 huhtikuussa. Sopivasti syntymäpäivälahjaksi…

Toistuvia masennusjaksoja oli rekisteröity Oma Kantaani neljä, mutta todellisuudessa niitä oli varmasti lukuisia. Näiden neljän alkuperän ja syy/seuraussuhteen tiedostan ja muistan. Ensimmäisen jakson laukaisi äitini kuolema 07/2011 esikoiseni ollessa puolivuotias ja tuolloin odotin toista lastani, joka syntyi 05/2012. Raskautta varjostivat ahdistus, pelkotilat ja raa’at painajaiset. Toinen masennus seurasi isän poisnukkumista 10/2013. Tuolloin opiskelin lähihoitajaksi, hoidin isäni hautaan, myin ja tyhjensin myös lapsuudenkotini, koska olin ainut lapsi ja näin ollen vastuu kaikista käytännön järjestelyistä jäi minulle. Siinä jälleen kolmas masennusjakso meinasi nujertaa minut täysin. Olin todella väsynyt. Kaikesta huolimatta valmistuin vuoden 2015 keväällä Mielenterveys- ja päihdehoitajaksi kiitettävin arvosanoin.

Neljäs masennusjaksoni, joka on jäänyt kirjattuna hoitotietoihini, löytyy päivämäärällä 10/2017. Selkäni oli tuolloin erittäin huonossa kunnossa ja minut oli leikattu kuukauden sisällä 08/2017 kahteen kertaan. En pystynyt kävelemään ilman apuvälineitä ja niidenkin kanssa vain lyhyitä matkoja, jos lainkaan. Kipu oli sietämätöntä. Olin myös juuri kokenut monivaiheisen ja rankan avioeron vuoden 2017 kevään ja kesän aikana. Elämän tarkoitus katosi ja ahdistus, toivottomuus, arvottomuuden tunne, epätoivo ja itseinho saivat ylivallan. Kärsin myös itsetuhoisista ajatuksista. Nykyäänkin nämä samat aiheet kuuluvat masennusjaksoihini, mutta onneksi vähän lievempinä, eikä itsetuhoisia mietteitä enää ole.

Tämä viimeisin masennusjaksoni huomioitiin onneksi hoitajien toimesta joutuessani jälleen selkäpotilaaksi sairaalan vuodeosastolle. Minulle tehtiin lähete ensimmäistä kertaa psykiatrian poliklinikalle. Siellä lääkäri olisi halunnut minut suoraan osastolle, mutta en suostunut. Olinhan minä sentään itse samaisen alan ammattikunnan hoitaja… Kävin kuitenkin säännöllisesti hoitajien, lääkärin ja ryhmäterapian keskusteluissa ja kokeiltiin erinäisiä masennuslääkkeitä, tuloksetta. Jonkin ajan kuluttua tehtiin huomio, että aika ajoin mielialani muuttui radikaalisti. Olin täynnä energiaa, puhuin paljon ja nopeasti, olin rauhaton, enkä meinannut pysyä nahoissani. Tehtiin testejä, haastateltiin ja kyseltiin. Diagnoosi oli selvä.

”Vauhtiviikot”, joiksi vitsikkäästi kutsun omia hypomaniajaksojani, ovat tietysti monen mielestä helpompia sulattaa. Niiden aikana voisin ajaa empimättä Lappiin ja takaisin, voin touhuta lakkaamatta, puhun paljon ja saan paljon asioita aikaiseksi. Ilman lapsiani olisin luultavasti myös tehnyt asioita, joita katuisin jälkikäteen. He siis olemassaolollaan toimivat ns. käsijarruna. Masennusjaksojeni aikana taas nousen heidän vuokseen sängystä aamuisin. Jossain vaiheessa rekisteröin myös sen, että jaksoni kulkevat tasaisissa sykleissä: 3vk hypomaniaa, 1vk tasausvaihetta, 3vk masennusta. Näillä mennään yhä.

Tällä hetkellä tilanne on onneksi siinä mielessä hyvä, että olen löytänyt itselleni toimivan lääkityksen, joka tasaa masennusta ja vauhtihuippuja, aloittanut selkäni kuntoutuksen saliharjoittelulla ja toiveissa siintävät sosionomiopinnot. Toimin myös kokemusasiantuntijana ja teen vapaaehtoistyötä Mielenterveyden tuki ry:llä vetäen keskustelu- ja toimintaryhmiä.

Valoa tunnelin päässä siis näkyy, vaikka joskus vieläkin pelkään sen olevan vain juna…”

Projektin näyttely tulee kiertämään eri paikoissa loppuvuoden aikana ja kalenterin vuodelle 2021 pääset tilamaan tästä linkistä. Projektin kuvaajana oli Krister Löfroth, kuvauspaikat lahjoitti MAGITO ja Visuaaliviestinnän Instituutti VVI Oy, kalenterin ja näyttelykuvat printtasi Color-Kolmio.

Minun tarinani – Elina

Kaksisuuntaiset Ry:n ja JAS Kamerakaupan MASENNUSTA JA MANIAA -projekti esittelee 12 aitoa tarinaa ihmisistä, jotka sairastavat kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Kaksisuuntainen eli bipolaarinen mielialahäiriö on psykiatrinen sairaus, jossa esiintyy vaihtelevasti maanisia, hypomaanisia, masentuneita tai sekamuotoisia sairausjaksoja. Sairausjaksojen välillä voi olla myös oireettomia kausia. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastaa noin prosentti suomalaisista. Tässä on Elinan tarina.

Olen 36v ja sairastuin 20v muutettuani kotikaupungistani Riihimäeltä Lahteen opiskelemaan musiikkia ammattikorkeakouluun. Opiskelin musiikkipedagogiikkaa ja opiskelutahti oli todella tiivistä. Jaksoin ensin ihan mahdottomasti kaikkea, juhlin jatkuvasti ja reilun vuoden jälkeen alkoi alamäki. Jaksoin opiskella 3 vuotta ennen kuin paloin lopullisesti loppuun. Jouduin ensimmäiselle osastojaksolleni, jossa vietinkin koko kesän 2006. Aloitin lääkityksen ja terapian, jossa olin 4 vuotta 1-2x viikossa.

Vuonna 2008 olin hieman paremmassa kunnossa ja aloitin kirjastovirkai-
lijaopinnot. Opiskelu kesti 2v ja sen jälkeen kävin töissä Helsingissä. Vointi oli välillä todella huono ja olinkin muutamia pätkiä sairauslomalla. Työsarka kesti 9kk, jonka jälkeen olin 2v työttömänä. Lopetin mielialalääkkeet, tein elämäntapamuutoksen ja sain pois 30kg, jotka olivat tulleet vuosien varrella masennuksen ja lääkkeiden myötä.

Lääkkeettömänä ja innokkaana lähdin 2013 töihin Tikkurilaan puoleksitoista vuodeksi, jonka aikana kävi taas sama juttu kuin opiskellessa. Ensin jaksoin rajattomasti tehdä töitä ja nukuin vain parin tunnin unia ja puolen vuoden päästä alkoi alamäki. Olin sairauslomalla ja osastohoidossa. Jaksoin tehdä töitä vielä jonkin aikaa ja ennen työsuhteen loppumista jäin sairauslomalle.

Oli todella vaikea hyväksyä sitä, että en pärjää työelämässä niin kuin terveet ihmiset edes lääkkeiden avulla. Stressinsietokyky on olematon ja ajaudun itsemurhan partaalle ja sairaalaan. Jopa sähköhoitoa kokeiltiin, mutta ilman tuloksia. Olin yhtäjaksoisesti poissa työelämästä viime vuoteen saakka, jolloin pääsin pysyvälle työkyvyttömyyseläkkeelle.

Ei kukaan toivo joutuvansa eläkkeelle 34-vuotiaana, se on traagista. Minun henkeni se kuitenkin pelasti ja sain mielenrauhan pitkän taistelun jälkeen. Harrastan paljon liikuntaa ja saan siitä mielihyvää, olenkin fyysisesti paremmassa kunnossa kuin koskaan. Balanssi oman mielenterveyden suhteen on kuitenkin hyvin hauras ja vaatii loppuelämän lääkitystä ja oman olon sekä unirytmin seuraamista. Haluaisin sanoa, että tarinallani on onnellinen loppu, mutta en usko kuolevani vanhuuteen. Nyt kuitenkin hetki kerrallaan.

Projektin näyttely tulee kiertämään eri paikoissa loppuvuoden aikana ja kalenterin vuodelle 2021 pääset tilamaan tästä linkistä. Projektin kuvaajana oli Krister Löfroth, kuvauspaikat lahjoitti MAGITO ja Visuaaliviestinnän Instituutti VVI Oy, kalenterin ja näyttelykuvat printtasi Color-Kolmio.