Lääkitystä pidetään nykyisin ensisijaisena hoitomuotona kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä. Keskusteluhoidosta taas on hyötyä erityisesti hoidon alkuvaiheessa, kun potilas ei vielä ole sinut oireidensa kanssa. Myös säännöllisten elämäntapojen merkitys sairauden hallinnassa ja hoidon osana on huomattavan suuri. Näiden kolmen asian tasapaino saattaa hyvinkin synnyttää pitkiäkin oireettomia kausia, joita kutsutaan remissioiksi. Kaksisuuntaiset Ry:n ja JAS Kamerakaupan yhteisen MASENNUSTA JA MANIAA -projektin osallistujista Kiia kertoo tässä tarinansa.
”En tule koskaan unohtamaan, mitä tapahtui maanantaina 21.1.2019. Muistan sen sinisen nojatuolin, joka oli sijoitettu 5. kerroksen neljännen huoneen vasempaan nurkkaan. Muistan muiden paikallaolleiden rauhallisen äänensävyn ja sanat, että nyt on aika.
Muistan pukeneeni talvitakin vasta käytävässä päälleni ja kävelin lähimpään apteekkiin hyytävässä viimassa. Kun pääsin kotiin, tiputin vaatteet ja kengät eteisen lattialle. Heitin lääkepaketin keittiön pöydälle ja kävin istumaan lattialle nojaten keittiön kaappiin. Sitten itkin. Itkin tunteja. Maailmaa ympärilläni ei ollut olemassa, minua ei enää ollut olemassa. Kaikki, mihin olin uskonut, tuntui valheelta. Minä tunnuin valheelta! Viiden tunnin kuluttua nousin, hain puhelimen ja soitin vanhemmilleni. Äidin vastatessa sanoin nuo sanat ensimmäistä kertaa: Äiti, tällä on nyt nimi. Mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja aloitan tänään lääkityksen. En muista keskustelusta mitään, mutta muistan, että molemmat vanhempani itkivät.
En koskaan ajatellut aikojen, jolloin vain makasin eteisen lattialla huutaen, etten kehtaa lähteä yliopistolle, kun olen niin läpeensä huono, olevan osa minua. Ne olivat vain hetkiä, joita kaikki aina välillä kokivat. Nämä hetket olivat vain väistämätön paha, jotta jossain kohtaa saattoi olla taas kivaa. Aloitettuani lääkityksen pelkäsin kuollakseni menettäväni hetket, jolloin maailma oli vain minua varten. Hetket, jolloin seisoin korkeammalla kuin kukaan muu ja sain tehdä mitä vain sillä hetkellä halusin. Hetket, jolloin olin kuolematon. Hetket, jolloin koin sanoinkuvailematonta mielihyvää. Sanomattakin selvää, että näistä hetkistä täytyi luopua ensimmäisenä.
Menettämisen tuskaa ei voi koskaan kuvailla sellaiselle, joka ei sitä ole kokenut. Mikään menetys ei ole yhtä suuri kuin se, jolloin menettää itsensä. Jolloin kaikki, millaiseksi olet itsesi identifioinut, katoaa. Jolloin et aidosti enää tiedä kuka katsoo peilistä takaisin. Jolloin se, jonka kanssa olet aina seissyt maailmaa vastaan, ja joka on aina nostanut sut lopulta taas taivaisiin, on poissa. Näitä tuntemuksia seuraavat väistämättä hetket, jolloin kaipuu entiseen on niin kova, että olet valmis vetämään lääkkeet vessanpöntöstä alas ja haistattamaan koko prosessille paskat, jotta saisit kokea olevasi kaikkivoipa vielä kerran. Se on kuin addiktio, jonka osaksi jokainen solu haluaa vielä kerran päästä.
Irti päästäminen on kuitenkin ainut tapa löytää itsensä uudelleen. Tai oikeastaan löytää itsensä aidosti ensimmäistä kertaa. Olen nyt 31-vuotias ja viettänyt viimeiset kaksi vuotta täysin tuuliajolla sen kanssa, kuka minä oikeastaan olen. Mikä on osa sairauttani ja mikä vain luonteenpiirre. Terapiakin on vasta alussa ja tällä hetkellä tuntuukin, että istun keskellä pyöreää huonetta, jota reunustavat lukemattomat avaamattomat ovet. Päällepäin niistä ei koskaan tiedä, minkä oven takana odottaa vanha demoni valmiina iskemään jälleen, ja minkä oven takaa löytyy jotain hyvää, jonka vuoksi jatkaa taistelua. Tämä on taistelu, joka jokaisen tulee käydä yksin, mutta viimeisen oven takaa löytyy se kaikkein tärkein. Nimittäin se, kuka jää jäljelle, kun sairauden huiput ja laskut on raaputettu pois. Nimittäin minä itse. Vahvempana ja aidompana kuin koskaan ennen.
Projektin näyttely tulee kiertämään eri paikoissa loppuvuoden aikana ja kalenterin vuodelle 2021 pääset tilamaan tästä linkistä. Projektin kuvaajana oli Krister Löfroth, kuvauspaikat lahjoitti MAGITO ja Visuaaliviestinnän Instituutti VVI Oy, kalenterin ja näyttelykuvat printtasi Color-Kolmio.