Ne kuvat muistetaan, jotka herättävät katsojassa tunteen. Niinpä Bella von Wolfkill sitten karjuikin kuvauksessa meikäläiselle ja nyt teille katsojille silkkaa agressiivisuuttaan… 😉
Tämän kaltainen kuva kannattaa aina tehdä ”liikkeessä”. Eli tunnelma syntyy merkittävästi helpommin, jos malli saa kävellä kameraa kohti, repiä paitaansa ja huutaa ihan livenä. Yllättävän hyvin suoraan ylhäältä 40 asteen hunajakennon synnyttämän valonkin sai osumaan kasvoille, kun muutaman kerran peräkkäin toistettiin liikkuminen/kuvaaminen.
Bellan asento ja taustan ”taivasosuus” osuivat hyvin muodoiltaan toisiinsa lähes sellaisenaan. Niinpä mallille syntyi kehys itsestään…
Päävalon ja tasoittavan salaman lisäksi irrottelin ääriviivoja kummaltakin puolelta takaviistosta. Lisäksi yksi salama oli vielä taustalle, joten käytössä oli 5 kpl Jinbein HD-601 -salamaa. Taustakuva on kuvattu Ruotsissa lähellä Vadstenaa sijaitsevissa raunioissa.Tuolloin mukana oli Nikonin vanha käsikäyttöinen kalansilmä, jolla sai tiiliskivet vääntymään omituisesti.
Aika usein, kun ei olla jahtaamassa luonnollisen neutraalia sävymaailmaa, käytän Nikin Color Efex Pro 4:sta sävyjen viimeistelyssä. Esim yöhön sopivammat sävyt on helppo luoda muutamalla päällekkäisellä filtterillä.
Olen höpissyt jo muutamaankin otteeseen Jinbein akkusalamoista, joten kaivellaan niiden ominaisuuksia hieman tarkemmin tässä kirjoituksessa. Itse käytän siis HD-601:siä, joille löytyy sekä iso-, että pikkuveli.
Piuhattomuus on mukavuutta ja toiminnallisuutta lisäävä arvo. Muutamien muiden syiden ohella se on ainakin minulle todella tärkeä ominaisuus. Toinen todella tärkeä ominaisuus on salaman ohjattavuus lähettimestä. Jinbein 6- ja 7-sarjan laukaisimilla voi tehojen säädön lisäksi ohjata erikseen eri ryhmissä mm ohjausvaloa. TR-Q6 lähettimellä voi erikseen ohjata kolmea ryhmää itsenäisesti ja TR-Q7:lla kuutta. Joten kuvauksessa jokaisen salaman luona pörrääminen on nyt loppunut minun osaltani… 6-sarjan lähetin toimii kahdella AAA-paristolla ja 7-sarjalaisessa on lithium-akku.
TR-Q7 toimii Canon, Nikonin, Sonyn (sovitteella), Fuiji, Panasonicin ja Olympuksen kameroiden kanssa. 6-sarjalaisesta löytyy neljä eri lähetintä, joista jokainen toimii joko Canonin, Nikonin, Sonyn tai Fujin kanssa. Molemmat on ominaisuuksista huolimatta maltillisen kokoisia.
HD-601:ssä on nopeiden välähdysaikoijen lisäksi myös varsinainen high speed sync. Laitteessa on 6000 mHh:n akku, josta riittää 500 välähdystä täydellä teholla. Ja tietty siihen saa myös verkkolaitteen, jos jostain syytä haluaa kuvata ilman akkua. Akkujen kapasiteetin takia jopa yhdellä akulla hoitaa kyllä melkoisen kuvauksen (ja tietty niitäkin saa lisää). Itse en tajunnutkaan kuinka paljon mukavuutta lisää piuhattomuus myös studiossa. Kompurointi päättyi suurelta osin… Tehoa 601:ssä on 600ws ja painoa on 2,7 kiloa akun kanssa. Luultavasti harvoin käytetty ominaisuus on Easy Cap -toiminto, jolla taustan ja mallin saa eriytettyä eri ruutuihin. Värilämpötila on: Normaali: 5500 ± 150 K; Freeze: 5500 ± 800 K. Ja olennainen tieto on se, että laitteissa on Bowens kiinnitys. Sovitteitakin löytyy, mutta JInbein teltoista täytyy todeta käsiteltävyyden osalta, että niiden varjomekanismi kasaamisessa on yksinkertaisesti loistava.
Omiin laitteisiini merkitsin ryhmien kirjaimet askarteluliikkeen tarroilla. Näkeepä olennaisen vähän kauempaakin…
HD-610 on 601:sen isoveli ja yksinkertaistaen niihen ero on se, että 610:ssä on TTL. Mm sellainen pieni ero löytyy, että isoveli välähtää samalla akulla täydellä teholla noin 450 kertaa.
HD-400 on sitten pienempi ja kevyempi laite. Tehoja löytyy 400 ws ja painoa on akun kanssa vain 2,2 kiloa. Laitteessa on mm TTL, sekä high speed sync.
Kun haluat kaivella speksejä vielä tarkemmin, niin meidän sivullemme pääset tästä, JInbein valmistajan sivuille pääset tästä ja esitettä voit selailla tästä. Hinnoiltaan laitteet ovat ominaisuuksiinsa verrattuina todella kilpailukykyisiä: HD-400 maksaa 545€, HD-601 maksaa 599€, sekä HD-610 maksaa 795€. Jinbein telttojen ja oheistarvikkeiden hinnoittelu on myös maltillista, vilkaise niitä tästä.
Toki huomaatte kaikki, että olen itse aika innostunut näistä Jinbein akkusalamoista. Olen itse jo kauemminkin tehnyt kaiken nimen omaan akullisilla laitteilla ja nyt erityisesti johdottomuus, monipuolinen laukaisin ja high speed sync oli (hinnan ohella) minulle henkkoht se syy, miksi hankin laitteet omaan käyttöön. Nyt olen siis lopettanut salamoiden kaatelun ja kompastelun johtoihin…
Tavaran roudaaminen miljöökuvauksissa ei ole koskaan itsetarkoitus, mutta kieltämättä haasteellisetkin olosuhteet selättyvät akkusalamoilla ja ennen kaikkea valollinen laatu kasvaa merkittävästi, jos on mahdollisuus yhdistää vallitsevaan valoon ”studiosalamoiden” valoa.
Mainittakoon vielä ennen varsinaista asiaa, tässä yhteydessä tarkoitan studiosalamalla laitetta, joilla voi synnyttää haluttaessa oikeasti pehmeää valoa vaikkapa teltoilla tai heijastinvarjoilla. Eli käsisalamahommiin ei mennä tässä blogissa.
Toki miljöössä voi hifistellä useammallakin salamalla saaden todella kontrolloitua jälkeä, mutta monesti normaaleissa tilanteissa on järkevää ja perusteltua olla liikenteessä yhdellä akkusalamalla. Eli nämä kaikki kuvat on valaistu yhdellä Jinbei HD-601 -salamalla, joka oli varustettu 102 cm halkaisijaltaan olevalla läpiampuvalla varjolla.
Tuijan ja Jarin kihlakuvat otettiin Vanajanlinnassa ja kieltämättä upeista taustoista on runsauden pula. Se helpottaa ulkokuvissa toki paljon erityisesti siksi, että kun yleensä kannattaa pitää aurinko mallien takana, niin hienoja taustoja löytyy joka tapauksessa. Suunnitelma olikin tehdä kaikki kuvat ulkomiljöössä ja kolmannella kerralla sää ja sovittu aika kohtasivat hyvin…
Tässä käytössä oli Nikonin 24mm f1.4 linssi. Sen kuvakulma riittää jo synnyttämään melko mahtipontista jälkeä alaviistosta kuvattuna.
Yleensä kannattaa tämän kaltaisissa kuvauksissa käyttää eri polttovälejä, eri rajauksia, sekä eri kuvakulmia. Sama ympäristö ja jopa sama kuvauspaikka sekä valaisukin luo todella erilaisen perspektiivin ja sitä myötä kuvan olemus muuttuu kun tekee variaatioita.
Kaikissa oheisissa kuvissa siis loin kasvoille akkusalamalla valaisten päävalon muodon. Jos olisin käyttänyt toista salamaa, niin olisin käyttänyt sitä kontrolloimaan mallien varjopuolta. Eli nyt yhdellä salamalla synkkasin mallien valopuolen vallitsevaan valoon. Tämän kaltaisissa kuvissa yksi valaisun kriteereistä onkin luontevuus. Kasvojen hienovarainen muotoilu ei huuda itseään lujan teatraalisena esille, vaan luo pelkästään hieman kolmiulotteisuutta ja valon läsnäoloa.
85-millisella perspektiivi on sopivasti hieman litistynyt.
Kaikessa muutenkin piti tyylilajin olla ”luonnollisuus”, siksi käsittelytkin ovat olleet kovin maltillisia. Ja taas, kuten käytännössä aina kaikissa kuvauksissa mallien heittäytymisestä syntyy todellinen laatu. Tekniikan tulee vaan olla hanskassa tukemassa luotua tunnelmaa.
Nyt on aika julistaa juhannuksen kuvakilpailun tulokset! Tässäpä siis kolme parasta palkittua kuvaa…
Voittajaksi selviytyi Johannaelisa Photographyn kaunis ja tunnelmallinen ruutu läheisestä yhdessä olosta. Hieno auringon vastavalo viimeistelee kuvan. Onnea Johanna, voitit Polaroid kameran!Toisen sijan sai auringonlasku upeiden lämpimien sävyjen kera. Tummat puut reunoissa luovat suorastaan hienot kehykset ruutuun. Onnea Tarja, voitit Manfroton kameralaukun! Ja kolmanneksi sijoittui suomalaisille tärkeään rituaaliin valmistautumisen henkeä hyvin kuvaava otos, juhannussaunahan on melkeinpä pakollinen. ? Onnea Tuula Helle, voitit kertakäyttökameran!
Kiitokset kaikille osallistujille! Onneksi kesä jatkuu vielä!
Susan ”eksyi” suoraan koulusta kesätöihin valokuvausliikkeeseen ja on yhä edelleenkin samalla matkalla. Vuodesta 2015 hän on vastannut JASsin miehisestä myyntiryhmästä tuoden rauhallisen ja inhimillisen vivahduksen koko tiimiin.
Ostajan ja myyjän roolit menevät sujuvasti Susanilla sekaisin ja melkoinen moniottelija hän onkin: tiedon keräily, analysointi, sekä näkemysten yhdistely kuuluu luontevasti toimenkuvaan. Ja jos Turun myymälään eksyy vaikkapa kahden viikon ikäinen vauva passikuvaan, hälytetään heti Susan paikalle…
Susanin motto on: ”tee mitä rakastat ja rakasta mitä teet”.
Susan on Juhan oikea ja vasenkin käsi, jonka kanssa monia ajatuksia pallotellaan ennen käytäntöön siirtämistä. Kulisseissa pohtiminen on ihan yhtä tärkeässä roolissa kuin kaikki suoraan myyntityöhön liittyvät tehtävät.
Susan nauttii asiakaskontakteista ja etsiskelee asiakkaiden tiedostamattomiakin toiveita. Työympäristö ja työkaverit saavat häneltä täydet pisteet, tilaa omien ideoiden toteuttamiselle myös on. Ja kun työkavereilta kysytään Susanista, niin sanat ”helposti lähestyttävä” vilahtavat usein vastauksissa.
Nyt sitten viikonloppuna se mainostamani arvonimisessio käytettiin FEPin (Federation of Europpean Professional Photographers) toimesta. Jyryssä istumisen tarjosi todellisen näköalapaikan sillä, mitä ja miten tällä hetkellä kuvataan.
Vaatimustasoltaan keskimmäistä QEP-arvonimeä tavoitteli 35 kuvaajaa. Kuvasarjoissa oli valtavia eroja laadussa, yhtenäisyydessä ja kaikessa muussakin. Tämä johtuu eniten siitä, että tätä arvonimeä suorittamaan voi tulla ihan ”kylmiltään”. Eli alempaa arvonimeä ei tarvi suorittaa, jos ajattelee taitonsa riittävän suoraan tähän asti. Seitsemäntoista kuvaajaa tuon arvonimen sai. Listan uusista QEP-kuvaajista löydät tästä. Seppo Kolehmainen piti tuossa listassa Suomea esillä. Onnittelut!
Hauskahko yksityiskohta läpässeistä on se, että 8 arvomineä meni Norjaan. Eli kotikenttäedun turvin norjalaiset ”varastivat” yli puolet arvonimistä. Ennenkin on ollut havaittavissa ilmiö, että silloin kun karavaani osuu kotimaahan, niin kynnys osallistua hakuprosessiin matalampi. Toki esim kuvien lähettäminen on silloin halvempaa, mutta isompi asia lienee kuitenkin henkisellä puolella.
Ja mennäänpäs sitten korkeimpaan MQEP-arvonimeen. Sitä tavoitteli seitsemän hakijaa ja kolmelle se myönnettiin. (Uutiseen pääset tästä.) Niinpä voi todeta, että alle puolet kummassakin ryhmässä sai mitä tavoitteli. Tämä kertoo rimojen korkeudesta…
Katsotaas kahden onnistujan kuvia tarkemmin. Ensiksi vuorossa on Slovakialainen Martin Krystynek. Tavallaan kovin hienoa, että arvonimiä voi saada myös perinteisimmillä kuvilla. Tarkoitan tällä lähinnä sitä, että komposiittikuvat eivät ole arvo sinänsä. Hyvä kuva on hyvä kuva, on se toteutettu enimmäkseen kuvankäsittelyssä tai melkein valmiiksi asti jo kuvattaessa. Valittu tyyli ei ratkaise lainkaan valollista, teknistä tai muutakaan laatua. Martinin omille sivuille pääset tästä ja yllä olevaan nimeä klikkaamalla pääset suoraan menestyneeseen arvonimisarjaan.
Martin tulee olemaan yksi Euroopan aktiivisista ja näkyvistä kuvaajista tulevaisuudessa. Hän on nyt jo jyryttänyt alempia tutkintoja ja osallistunut aktiivisesti myös kansainväliseen toimintaan ollen mm FEPin hallituksessa. Odotan mielenkiinnolla millaista ilmaisua Martinilta tulee myöhemmin julkisuuteen.
Martinin kuvissa oli nuoria kauniita naisia ja toki asiasta voi vitsailla paljonkin, mutta menestys tuli ansioista, ei malleista. 😉 Martin teki todella yhtenäisen sarjan valaisun sävyjen, rajausten ja kontrastien osalta. Jopa hienovaraisten ilmeiden luomissa tunnelmissa oli yhtenäisyyttä ja silti sopivasti variaatioita. Sarja oli hienosti pelkistetty voimakkaan koskettavaksi. Päätuomarin peräänkuuluttama VOW-efekti syntyi jo kun käveltiin tuomarointihuoneeseen näitä kuvia arvioimaan.
Toinen erilaisen mielenkiintoinen sarja oli Jan Pohribnýn (Tsekki) New Stone Age -hengessä liikkuva kokonaisuus. Symboliikka ei monestikaan ole hyvää, jos käytössä on ensimmäisenä mieleen tuleva vertauskuva. Asioita pidemmällä kehittäessä voi osua johonkin arvokkaampaan, kuten tässä sarjassa. Yllä olevaa nimeä klikkaamalla pääset Janin MQEP-sarja kuviin ja hänen omille nettisivuilleen pääset tästä. Hauska osuma Janista on yhteys Imatraan. Hän nimittäin on vuosien varrella ollut Polytechnic Art School:ssa luennoimassa paljonkin.
Jan on useammassa kuvassa yhdistänyt ruutuja ennen ja jälkeen auringonlaskun. Eli kamera jalustalla otetaan ensin ruutu, jossa näkyy halutusti maisema muotoineen. Yön tuotua hämäränsä, tapahtuu samaan ruutuun pidemmällä valotusajalla ja pienellä aukolla vaikkapa joidenkin alueiden valomaalausta. Kuvat eivät hehkuttele joillakin omituisilla tekniikoilla, vaan ovat hienovaraisen kauniita kertoen samalla tarinaansa. Tämä sarja ei ole erikoinen, mutta erityinen, ja täysin varmasti jakaa katsojien mielipiteitä. Itse pidän kuvista todella paljon, mutta monille tämä sarja ei aukea lainkaan. Silloin on tehnyt asioita oikein, kun onnistuu herättämään katsojissa tunteita, oli ne sitten mitä tahansa.
Näin yhteenvetona täytyy sanoa vielä ääneen, että arvonimi ei koskaan muuta kuvaajaa taikuriksi. Arvonimi kertoo sen, että kuvaaja on kulkenut pitkän matkan ja oppinut mennessään koko ajan lisää. Joten moiset kirjainyhdistelmät kertovat jo aiemmin hankitusta osaamisesta, ei enempää, eikä vähempää.
Käykääpäs surffailemassa ainakin Martinin ja Janin sivuilla.
Suomen Ammattivalokuvaajat ry on suurin ja vanhin ammattivalokuvaajien edunvalvontajärjestömme, se on perustettu vuonna 1919. SAV ry tarjoaa mm koulutusta jäsenilleen, mutta myös edustaa Suomea alan eurooppalaisessa keskusjärjestössä FEP:ssä (Federation of European Professional Photographers). Tämä yhteistyö tarjoaa jäsenilleen mahdollisuuksia mittauttaa osaamistaan muita maanosan valokuvaajia vastaan kilpailuissa ja kansainvälisiä arvonimiä haettaessa. Ja Suomi onkin menestynyt hienosti sekä FEPin kisoissa, että arvonimien hankinnassa.
Vuoden valokuvaajaksi Euroopassa valittiin FEPin toimesta vuonna 2019 Juhamatti Vahdersalo ja vuonna 2018 Onni Wiljami Kinnunen. Muitakin mitallisijoja on suorastaan ropissut, eli eipä suomalaiset kuvaajat ole anteeksi pyydelleet, vaan ennemminkin olleet määrittämässä tämän päivän linjaa menestyville kuville. Menestys ei ole muuallakaan jäänyt huomaamatta.
Sitten tuohon toiseen mainitsemaani asiaan, eli arvonimiin. FEP on siis luonut Euroopan yhteisen arvonimijärjestelmän, joten nämä arvonimet tarkoittavat samaa osaamisen tasoa eri maissa. Pakko todeta heti alkuun, ettei kukaan arvonimillä tee talvea kesäksi, mutta ne kertovat kuvaajan kehityskaaren olevan melkoisen pitkällä. Eli se oppi mikä on tullut hankittua on se tärkeä asia ja arvonimi vain sitten näkyvä vahvistus osaamiselle. On tärkeää tiedostaa tämä seikka, osaamisella on aina suurin merkitys.
Arvonimiä on siis kolmen tasoisia: EP (european photographer), QEP (qualified european photographer), sekä MQEP (master qualified european photographer). Yksinkertaistaen ensimmäinen tarkoittaa tunnustusta ammattilaisuudesta/ammattimaisuudesta, toinen tunnustusta erinomaisesta taidosta ja kolmas kiistämättömän osaamisen lisäksi omattua voimakasta persoonallista näkemystä. EP:tä ei ole pakko hakea, vaan on mahdollista hakea suoraan QEP:tä, mutta MQEP:tä ei voi hakea ilman QEP:tä. Helppoja nuo lyhenteet, eikös vain olekin?!? 😉 Ja onpa myös videoidenkin tekijöille omat tutkintonsa, mutta ei mennä tässä blogissa niihin ollenkaan.
Suomessa noita korkeimpia arvonimien haltijoita on neljä: Onni Wiljami Kinnunen, Johanna Sjövall, Tiina Haring, sekä allekirjoittanut. Kahta korkeinta arvonimeä voidaan hakea vain kaksi kertaa vuodessa, etukäteen ilmoitettuna aikoina. Nyt on sitten tullut hakuaika, eli ensi viikonloppuna Norjassa, Bergenissä on koolla joukko hakijoita, jyryläisiä, sekä muitakin valokuvaajia. Ja mikäs sen hienompaa, kuin että JAS Kamerakauppa on kutsuttu mukaan kunnia-arvoiseen raatiin. Jokaisella jyryn jäsenellä pitää luonnollisesti olla sama arvonimi kuin mitä jyrytetään ja pääsen omalta osaltani päättämään ensi viikonloppuna tulevista arvonimien haltijoista.
Laitanpa tähän piloillani yhden kuvan omasta 20:n kuvan sarjastani, jolla tuon MQEP-arvonimen sain. MALLI: Sadie Scissors
Niinpä loppuviikosta ja ensi maanantain blogissa tulette saamaan maistiaisia kuvaajista, jotka on ihan tuoreesti ”rankattu” korkealle Euroopassa.
JAS Tekniikan juuret yltävät 90-luvun alkuun saakka. Vuosien varrella JAS Tekniikka on kasvanut yhden miehen nyrkkipajasta melkein 40 osaajan yritykseksi. Moni asia on muuttunut, mutta paljon alkuperäistäkin on tallella, kuten käsityön kunnioitus – ja tietysti nimi, jonka merkitystä on udeltu usein. Ja perustajan nimestähän selitys löytyy. ”Tiesin, että liiketoimintani tulee liittymään tekniikkaan tavalla tai toisella. Uskoin työni laatuun alusta lähtien ja päätin taata sen omalla nimelläni”, omistaja ja perustaja, koko nimeltään Juha Antero Saviluoto kertoo.
Tinalautasten parista kamerahuollon huipulle
Itse asiassa Saviluodon historia kamerahuollon parissa kantaa paljon pidemmälle kuin yrityksen perustamisvuoteen 1993. Hän huolsi kameroita maahantuojan palveluksessa vuodesta 1975 aina 90-luvulle asti. Nuorena miehenä intoa riitti moneen muuhunkin puuhaan. ”Näytin iltaisin elokuvia ja luin siinä samalla uusimmat huoltomanuaalit, minkä ansiosta pääsin nopeammin tositoimiin päivätyössä. Kädentaitoja ja teknistä osaamista yhdistin myös tekemällä iltaisin työvälineitä hammaslääkäreille. Metalliset välineet tehtiin siihen aikaan laatua kunnioittaen täysin käsityönä” hän kertoo. Saviluoto on koulutukseltaan hienomekaanikko. Ehtymätön kiinnostus tekniikan ihmeelliseen maailmaan synnytti myös uuden liikeidean. Hän ryhtyi valmistamaan ystävänsä kanssa uniikkeja tinalautasia itse kehittämällään etsausmenetelmällä, ja siitä kypsyi ajatus lähteä yrittäjäksi. Toiminimi JAS Tekniikka perustettiinkin siis alun perin tinalautasten tuotantoa ja markkinointia varten. Eikä Juha jäänyt työttömäksi lopettaessaan maahantuojan kamerahuollossa, koska oli jo ehtinyt perustaa toiminimen. Varmistaakseen toimeentulonsa täysipäiväisenä yrittäjänä Saviluoto hyödynsi edellisen työnsä kautta syntyneitä suhteita ja hankki sopimusoikeudet Canonin videokameroiden huoltoon.
Sana riippumattomasta ja puolueettomasta kamerakorjaamosta lähti liikkeelle puskaradiossa: pikkuhiljaa pöydälle rupesi kertymään Canonin ohella muidenkin merkkien ja laitteiden huoltoja. Samalla alkoi Suomen laadukkaimpana kamerahuoltona tänään tunnetun JAS Tekniikan tarina.
”Pelkkä ammattitaito ei enää yksinkertaisesti riitä. Laitekanta kehittyy hurjalla vauhdilla, mikä tietää jatkuvia investointeja työkaluihin. Haastetta lisää se, että jokaisella valmistajalla on omat järjestelmänsä”, Juha toteaa.
Kohti maan suurinta kamerahuoltoa
Muutaman vuoden ajan JAS Tekniikka toimi täysin yhden miehen putiikkina. Työtahti oli huikea, Saviluoto teki keskimäärin 25 huoltoa päivässä. Vuonna 1997 hän alkoi miettiä oman työnsä arvoa ja yrityksen tulevaisuutta. ”Tajusin, että olin luonut hienon yrityksen, mutta sen koko arvo olin käytännössä minä itse. Silloin kypsyivät ajatukset työvoiman palkkaamisesta, osaamisen monistamisesta ja yrityksen arvon kasvattamisesta toiminnan kautta” pohdiskelee Saviluoto. Ensimmäinen vuonna 2000 palkattu työntekijä on edelleen JASsissa ja on työn myötä kasvanut vaativimpien ammattilaitteiden huippuosaajaksi.
Canon päätti ulkoistaa oman huoltonsa Suomessa ja kääntyi asiassa JAS Tekniikan puoleen. ”Tartuin tarjoukseen, ja yhtäkkiä auvoinen arki pienyrittäjänä olikin sitten mennyttä”, Saviluoto naurahtaa. Canonin kanssa solmitun sopimuksen myötä JAS Tekniikalle siirtyi 13 Canonin huoltoteknikkoa ja edessä oli toimitilojen etsiminen myös Helsingistä. Vuonna 2005 JAS Tekniikka osti Nikonin huoltotoiminnat Suomessa ja hieman myöhemmin Perkko Oy:n kamerahuollon, jonka myötä huollettavien merkkien valikoima kasvoi Samsungilla ja Pentaxilla. Sittemmin JAS Tekniikka on uusinut huoltosopimuksia suoraan laitevalmistajien kanssa ja saanut yhä lisää merkkejä valikoimiinsa. Samalla henkilökunnan määrä on lisääntynyt ja toiminta siirretty entistä suurempiin tiloihin.
Tulevaisuuden vaatimukset huomioivaa suunnittelua
Kaikki Juha Saviluodon tuntevat tietävät, että tietyistä asioista hän ei tingi. JAS Tekniikassa on alusta lähtien käytetty alan uusimpia ja nykyaikaisimpia työkaluja. Työpisteet ovat viimeisen päälle kunnossa, ja tietotekniikassa kuljetaan askel edellä muita. Vähitellen Saviluodolle alkoi muodostua käsitys siitä, mihin suuntaan ala oli kehittymässä ja mitä vaatimuksia tulevaisuus toisi tullessaan. Jälkikäteen Saviluoto on voinut onnitella itseään hyvistä päätöksistä, sillä hänen visionsa ovat käyneet toteen.
JAS Tekniikka on ollut edelläkävijä myös huoltotekniikassa. Digitaaliajan vallatessa kameramarkkinoita JAS Tekniikka oli ainoa itsenäinen huoltoyhtiö Suomessa, jolla oli mahdollisuus huoltaa digitaalikameroita. Menestystarina ei syntyisi ilman selkeää näkemystä alasta ja sen tulevaisuudesta. Näkemyksen jalostaminen taas edellyttää aitoa innostusta. ”Kiinnostukseni tekniikkaa kohtaan on pohjaton. Luen paljon alan kirjallisuutta ja käyn kansainvälisillä messuilla haistelemassa, millaisia mahdollisuuksia huominen tuo tullessaan. Sitten on vain tartuttava toimeen. Ja kyllä minut nähdään edelleen sorvin ääressä. Ja täytyy myöntää, että niistä hetkistä nautin eniten”, Saviluoto kiteyttää.
Juha Saviluoto on visionääri ja idea-automaatti, mutta hänen jalkansa pysyvät tiukasti varsinaissuomalaisessa savessa. Henkilökunta arvostaa johtajassaan vankan ammattitaidon lisäksi tämän läsnäoloa työntekijöiden arjessa. Tämä menestystarina tulee jatkumaan…
En koskaan lakkaa ihmettelemästä, kuinka erilaisia kuvia voi ottaa samasta ihmisestä samassa paikassa samalla valaisulla. Tässäpä esimerkki aiheesta…
Valitattavasti tällä kertaa studio oli sen verran pieni, ettei Nita Saarenpää voinut tuoda mukanaan tankoa. Hän nimittäin on sen välineen taitaja. Noh, keskityimme tällä kertaa ihan muuhun kuin painovoiman uhmaamiseen.
Vilkastaanpa aluksi jotain epätavallisen mustaa… Tummat vaatteet, joissa pitsit ja leikkaukset toivat struktuuria, toimivat hyvin yksityiskohtien luomisessa. Käytännössä koko vaatteiden alalle tein alueellisia vaalennuksia pitsien ja kankaan taitosten reunoihin, kuten myös hatun kukkienkin muotoihin. Shadown poskien voimakkaalla takavalaisulla lähdin hakemaan aavistuksen pääkalloa muistuttavaa muotoa kasvoihin. Pidän kieltämättä leikistä, jossa kasvot jätetään tavallisuudesta poiketen reilusti tummiksi…
Takaa voimakkailla/kovilla valoilla ääriviivaa piirrettäessä kannattaa olla todella tarkka valotuksen suhteen. Kun haluaa tummaan vielä sävyä, muttei halua vaaleaa ihoa puhki, on pelivarat aika pienet. Onneksi RAW pelastaa yleensä nämä välillä hankalat tilanteet.
Tässä valaisukaavio ylhäältä päin. Tasoittavana valona oli 140 cm halkaisijaltaan oleva octa, kaikki muu valo tuli malliin metallisen kuupan kautta. Päävalo tuli suoraan mallin päältä, joten kasvojen asennolla pystyi saamaan kasvot joko valoon tai varjoon.
Mitä isompi tasoittava salama on, sitä helpompaa on kuvattaessa siinä mielessä, ettei mahdollinen valon edessä steppaaminen vaikuta kovinkaan paljoa salama tehoon. Pienellä salamalla tasoitettaessa kun voi herkästi käydä niin, että itse saattaa peittää isohkon osan valon pinta-alasta saaden näin mallin varjopuolen tummumaan turhankin paljon.
Kaikki käytetyt salamat ovat Jinbei HD-601 -akkusalamoita, kamerana oli Nikon D800 & objektiivinä 85mm f1.4.
Low key nimityksellä ymmärretään välillä kovin erilaisiakin asioita. Toki kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että kirjaimellisesti kyseessä on alasävykuva, mutta kuvan ”hengestä” on eri mielipiteitä. Itse pidän selkeänä asiana sitä, että low key:ssä tummasta maailmasta kaivetaan pienet vaaleat alueet irti nimen omaan kovilla valoilla. Eli oman käsitykseni mukaan pehmeillä valoilla ei voi tehdä kuvaa, joka täyttäisi alasävykuvan hengen, vaikka faktisesti kyseessä olisikin kuva, jossa valtaosa pinta-alasta on todella tummaa.
Tältähän tuo low key -kuvan histogrammi voi näyttää…
Ja sitten vielä se toisen tyylinen kuva, vaikka ”kaikki” onkin samoin kuin tuossa ylemmässä.
Nyt kasvojen kulma on sen verran ylöspäin suuntautunut, että huomion kiinnittyminen osuu hyvinkin kasvoihin. Kovilla valoilla irrottelu on täysin samankaltainen kuin tummassakin kuvassa. Tämän kuvan työnimi sitä tehdessä oli ”superjäätelö”…
Tässä kuvassa ei vyötärönlinjaa ollut tarvetta sliipata tai kaventaa…
Niinpä siis melkeinpä mitään muuttamatta syntyi pastellia ja rankkaa tummaa. On hyvä, jos saa vältettyä sitä, että samalla kerralla samasta mallista syntyy kuvia, jotka ovat lähinnä toistensa kopioita. Niin tulee käytyä aina välillä itsellenikin. Nyt kun kuvaan kaiken akkusalamoilla, joissa ei ole piuhoja lainkaan, tuntuu asialla olevan isohko helpottava merkitys myös studiossa, vaikken näin etukäteen ajatellut edes olevan. Mutta käydäänpä itse noita flässejä läpi tarkemmin tulevaisuudessa.
Niinpä siis tältä erää kiitokset, palataan ensi maanantaina blogiin…
Suomi on sekavien lyhennysten luvattu maa, joten pureudutaan näihin kirjaimiin, sekä viime viikonlopun tapahtumiin vähän tarkemmin. Palkintoja ja kunniaa on nimittäin jaettu…
Sata vuotta täyttävä Suomen Ammattivalokuvaajat Ry (SAV) muutti tänä vuonna merkittävästi vuosikilpailunsa sääntöjä. Aiemmin kilpailu on ollut vain jäsenten välinen koitos, mutta nyt otettiin askeleita isompaan ja kansainvälisempään suuntaan. Ensinnäkin, kilpailu on nyt kaikille valokuvaajille avoin. Tämä tarkoittaa käytännössä osallistujien ja kuvamäärän räjähdysmäistä kasvua, sekä tietenkin myös ilmaisun laajenemista.
Itse kilpailu, eli Finnish Photo Awards (FPA), rakennettiin ulkomailla käytettyjen käytäntöjen mukaan. Tämä rakenne on kieltämättä järkevyytensä lisäksi myös käytännöllistä. Sarjoja tänä vuonna olivat: commercial (mainoskuva), classical portrait (klassinen muotokuva), creative portrait (luova muotokuva), baby (vauvakuva), children (lapsikuva), illustration/digital art/fine art (kuvituskuva, digitaalinen taide), nature (luonto- ja maisemakuva), reportage/photojournalism (lehtikuva, kuvajournalismi) sekä wedding (hääkuva). Erityisen mielenkiintoiseksi kilpailun tekee se, että parhaimmistosta valitaan osallistujat Suomen maajoukkueeseen World Photographic Cup -kilpailua varten. Tässä kisassa eri maiden maajoukkueet mittaavat toisiaan ja Suomi on menestynyt aikaisemminkin hienosti!
Lauantaina Tampereella hotelli Ilveksessä oli finaaliin päässeiden kuvien jyrytys. Kansainvälinen raati sai aikaan sen, että arvokasta tietoa oli hyvin tarjolla läsnolijoille. Voidaankin sanoa, että tämän kaltainen jyrytys on myös loistava opetustustilanne, eikä pelkästään matemaattinen pisteytystilanne. Varsinaisia tuloksia ei kuitenkaan vielä lauantaina julkistettu, vaan jännitys säilyi aina sunnuntai-iltaan asti.
Sunnuntaina järjestettiin yhteistyökumppaneiden avustuksella päivällä vielä messut ja ilta huipentui gaalaan & palkintojen jakoon. Sarjojen parhaiden lisäksi palkittiin myös yleisöäänestyksen voittaja, sekä kokonaiskilpailun kolme parasta. Petra Tiihonen voitti kokonaiskilpailun ”Against fur” -kuvallaan, jossa hän otti voimakkaasti kantaa turkisten käyttöön. Ja kuvaan olikin luotu voimakas kontrasti yhdistämällä kaunis kuvakieli yhteiskunnalliseen sanomaan. Kokonaiskilpailun toinen oli Onni Kinnunen ja kolmas Mikaela Holmberg.
Yhteistyökumppanit olivat mukana palkitsemassa sarjojen voittajia. Meillä oli ilo palkita lapsikuvasarjan voittaja Suvi Roiko upean herkästä lapsikuvasta ”Comfort”.
Suvin voittoisassa kuvassa on yhtenäinen, lämpimän rauhallinen tunnelma. Sävyt ja kontrastit sopivat täydellisesti toisiinsa ja kuva on hyvin intensiivinen.
Petran voittokuvan, sekä tietoa ja kuvia muistakin palkituista löydät tästä Helsingin Sanomien artikkelista.
Kokonaiskilpailun voittajan Petra Tiihosen voittotuuletus…
Tämän kaltainen uusi kuvaajia sekä koko alaa yhdistävä kilpailu on enemmän kuin tervetullut. Monesti kuvaajien työ onkin yksinäistä, vaikka asiakkaiden kanssa ollaankin paljon tekemisissä. Mutta verkostoituminen kollegoiden kanssa ja sitä kautta kehittyminen on todella merkittävässä roolissa ilmaisutapojen koko ajan kehittyessä. Tokikaan tämä ei ole ainoa ala, jossa yhteisille aktivoitumisille on voimakas tarve. Olen varma, että tämä Finnish Photo Awards kilpailu tulee kasvamaan ja vielä lisäämäänkin merkitystään alallamme.
Joten, ensi vuonna sitten vielä suuremmalla joukolla mukaan kisaamaan! Ja vielä kerran onnittelut kaikille voittajille!!!
