Kimmo Kaskinen tuli JASsiin huoltoteknikoksi 14 vuotta sitten ja työskentelee Helsingin toimipisteessämme. Vaikka Kimmo on erikoistunut kameroiden korjaamiseen, on työ silti yllättävänkin monipuolista. Alunperin Kimmo tuli alalle kuvausharrastuksen kautta.
Normaali työpäivä koostuu siten, että ensin aamuisin Kimmo aloittaa kennonpuhdistuksista ja kustannusarvioiden tekemisistä asiakkaille. Sen jälkeen voikin keskittyä varsinaisiin kameroiden ja objektiivien korjaukseen ja puhdistukseen. Suurin osa työstä koostuukin puhdistuksista sekä vuosihuolloista ja toiseksi yleisin huoltotarpeen aiheuttaja on erilaiset pudotusvauriot. Huoltotöiden lisäksi Kimmo hoitaa myös asiakaspalvelua ja hänestä työn parasta antia ovatkin vaihtelevat työpäivät ja teknisten laitteiden ongelmiin löytyvät ratkaisut.
14 vuoden aikana huoltoteknikon työ on muuttunut siten, että koko ajan ollaan menty enemmän mekaanisesta korjaamisesta sähköiseen. Ilmiö on vielä vahvistunut peilittömien kameroiden tultua markkinoille.
Kimmo on tuore isä, joten eipä ihme että tällä hetkellä kuvaaminen on suuntautunut maisemakuvauksesta perhearjen ikuistamiseen.
Työkaverit kuvailevat Kimmoa rauhalliseksi ja täsmälliseksi. Hän ei pelkää ilmaista omaa, hyvin harkittua mielipidettäänkään. Kimmo on pidetty mies niin työkavereiden kuin asiakkaidenkin keskuudessa.
Kaksisuuntaiset Ry ja JAS Kamerakauppa teki ison MASENNUSTA JA MANIAA yhteistyöprojektin, jossa esiteltiin 12 ihmisen 12 tositarinaa kaksisuuntaisen mielialahäiriön värittämästä elämästä. Myöhemmin tänä vuonna näyttely tulee kiertämään Suomea, mutta kalenteria vuodelle 2021 voi nyt tilata. Johanna Karelahti on yhdistyksen puheenjohtaja ja nähnyt paljon erilaisia tarinoita mm kokemusasiantuntijan roolissa. Tässä on Johannan oma tarina.
”Sairastuin jo nuorena. Olin 16-vuotias, kun masennus tuli hiipien. Synkkää kautta seurasi ennen pitkää vauhdikkaampi. Samalla harhaluulot kuten uskonnolliset kuvitelmat ja suuruusharhat astuivat kuvioon. Pidin itseäni guruna ja maailman pelastajana. Kirjoitin raivokkaalla vimmalla runoja, maalasin ja opettelin soittamaan kitaraa.
Kukaan ei tajunnut, että olin sairas. Minua pidettiin henkisenä, kummallisena tyttönä, joka vain oli enemmän pihalla kuin nuoret keskimäärin. Tai ehkä joku tajusikin, mutta ei tohtinut puuttua asiaan. Kotona ei ainakaan tajuttu. Vanhempien mielestä henkisyys oli kihahtanut minulle hattuun, mutta eihän näin järkevä tyttö sairas voinut olla.
Järkevä minä olinkin, ja koska pärjäsin koulussa loistavasti, katsottiin kulmikasta käytöstäni läpi sormien. Sairaudentuntoa minulla ei ollut. Tajusin, etten ollut ihan normaali, mutta se oli mielestäni vain osoitus omasta poikkeuksellisesta erinomaisuudestani. Maailma oli sairas, minä en. Sairaudentunto tuli vasta paljon myöhemmin, olin silloin 33-vuotias.
En tiedä, mitä on olla terve aikuinen, en ole sitä koskaan kokenut. Erikoista sinällään on, että pelkäsin ”hulluksi tulemista” aivan mahdottoman paljon nuorena aikuisena – vaikka jo olin hullu, tietämättäni.
Olin työelämässä, kunnes sairaudentunto iski tajuntaani. Monien vaiheiden jälkeen päädyin työkyvyttömyyseläkkeelle. Samassa pyörityksessä minusta tuli myös äiti. Lapseni yksivuotispäivän vietin suljetulla osastolla, mikä vieläkin minua kaihertaa.
Sairaus on rajoittanut elämääni monella tapaa. Toisaalta olen löytänyt vauhtikausien myötä itsestäni aivan uudenlaisia luovuuden lähteitä. Olisinko koskaan sovittanut barokkiaarioita naiskvartetin laulettavaksi, ellen olisi ollut hypomaaninen? Olen myös kirjoittanut myrskyisällä vimmalla sellaista runollista sanojen vuota, etten ikinä olisi tasaisemmalla kaudella sellaiseen pystynyt. Tauluissani loistavat värit, jotka eivät ole ihan tästä maailmasta. Sairaus päästää minut sellaisille mielen alueille, joille terveillä ei ole pääsyä. Onko kukaan terve ikinä ollut Tampereen kuningatar kultaisessa viitassaan ja luonut suopeita katseita alamaisiinsa? Tai eksynyt sysimustaan hiilikaivokseen.
Haluaisin ihmisten tietävän, että tämä ei ole järkevyyshäiriö. Tämä ei myöskään ole älykkyyshäiriö. Tämä on mielialahäiriö, ja minun tapauksessani välillä psykoottinen sairaus myös, mutta en ole yhtään sen huonompi, tyhmempi, pahempi tai heikompi kuin terve ihminen. Haluaisin myös ihmisten tietävän, että kukaan ei sairastu tahallaan. Ihminen on täysin viaton, syytön sairauteensa. Sairaus on henkilökohtainen, lähipiirin ja jopa koko yhteiskunnan tragedia. Silti sen kanssa on mahdollista elää. Terveys on yhteiskunnassammme suuressa arvossa ja ihannoinnissa. Kuitenkaan se ei ole kaikki. Olen menettänyt terveyteni, mutta elämäni on monesti aivan onnellista. Olen taiteilija, vaimo ja äiti. Niissä asioissa olen hyvä.
Olen nyt 45-vuotias ja minulla on paljon unelmia. Ennen kaikkea toivon lapselleni onnellista elämää. Toisekseen toivon itse pääseväni vaikuttamaan positiivisesti mielisairaiden asemaan yhteiskunnassa. Toivon, että taiteestani on iloa itseni lisäksi myös muille ihmisille. Tähän sairauteen en aio kuolla, vaan aion elää sen kanssa ja kulkea sovussa käsikkäin niin pitkälle kuin elämä kantaa.”
Kalenterin pääset tilamaan tästä linkistä. Projektin kuvaajana oli Krister Löfroth, kuvauspaikat lahjoitti MAGITO ja Visuaaliviestinnän Instituutti VVI Oy, kalenterin ja näyttelykuvat printtasi Color-Kolmio.
Elmeri O. Juuti on lukiolainen Turusta. Huolimatta nuoresta iästään on hän jo kokenut luontokuvaaja, harrastus kun alkoi jo 6-vuotiaana. Tulevaisuus näyttää tuleeko harrastuksesta ammatti, tavoitteita kun on sekä opiskelun, että kuvaamisen suhteen.
Elmeri valittiin vastikään vuoden nuoreksi pohjoismaalaiseksi luontokuvaajaksi 2021. Eikä tämä ole suinkaan ainoa menestys kilpailuissa, esim Kuusamo Nature Photo 2018 -kilpailun nuorten sarjassa tuli sijat 1 sekä 4 ja myös yleisö valitsi Elmerin kuvan suosikikseen. Vuonna 2019 tuli samasta kilpailusta viides sija. Vuoden Luontokuva -kisojen nuorten sarjasta on tullut kunniamaininnat vuonna 2020 sekä 2019.
Elmeri ajautui luontokuvaajaksi alunperin isän kanssa käytyjen lähiluontoretkien kautta. Lintujen katselu vaihtui sekä eläinten että maisemien tallentamiseen. Kuvaamisen kohteet muutenkin ovat laajentuneet koko ajan, ehkäpä mieluisimmat kohteet ovat kuitenkin saaristo-, metsä- ja suoluonto.
”Yllä oleva kettukuva syntyi kesäisenä iltana Paraisilta Turkuun palaillessa. Puhuin autossa, miten olisi kiva kuvata kettua hyvissä valoissa ja olosuhteissa. Isä näki autosta ketun kauempana niityllä saalistamassa. Jäin autosta pois kameran kanssa ja lähestyin kettua. Pääsin hyvin lähelle seuraamaan sen saalistelua makuultani. 2 myyrää se sai napattua.”
Luonto on Elmerille enemmän elämäntapa kuin vain harrastus.
Joskus Elmeri kuvaa isommissakin porukoissa, mutta pääasiassa kuvaaminen hoituu joko isän kanssa tai yksin.
Elmeri käyttää enimmäkseen Nikonin D500 -kameraa ja Nikkorin 300-millistä f2.8 Vr II -linssiä. Toki maisemia ja kasveja kuvattaessa tarvitaan lyhyempiä polttovälejä, mutta juuri tuo 300-millinen on lempipolttoväli.
Elmerin ja hänen isänsä yhteisille sivuille pääset tästä klikkaamalla.
