Suoraan Euroopan huipulle

Nyt sitten viikonloppuna se mainostamani arvonimisessio käytettiin FEPin (Federation of Europpean Professional Photographers) toimesta. Jyryssä istumisen tarjosi todellisen näköalapaikan sillä, mitä ja miten tällä hetkellä kuvataan.

Vaatimustasoltaan keskimmäistä QEP-arvonimeä tavoitteli 35 kuvaajaa. Kuvasarjoissa oli valtavia eroja laadussa, yhtenäisyydessä ja kaikessa muussakin. Tämä johtuu eniten siitä, että tätä arvonimeä suorittamaan voi tulla ihan ”kylmiltään”. Eli alempaa arvonimeä ei tarvi suorittaa, jos ajattelee taitonsa riittävän suoraan tähän asti. Seitsemäntoista kuvaajaa tuon arvonimen sai. Listan uusista QEP-kuvaajista löydät tästä. Seppo Kolehmainen piti tuossa listassa Suomea esillä. Onnittelut!

Hauskahko yksityiskohta läpässeistä on se, että 8 arvomineä meni Norjaan. Eli kotikenttäedun turvin norjalaiset ”varastivat” yli puolet arvonimistä. Ennenkin on ollut havaittavissa ilmiö, että silloin kun karavaani osuu kotimaahan, niin kynnys osallistua hakuprosessiin matalampi. Toki esim kuvien lähettäminen on silloin halvempaa, mutta isompi asia lienee kuitenkin henkisellä puolella.

Ja mennäänpäs sitten korkeimpaan MQEP-arvonimeen. Sitä tavoitteli seitsemän hakijaa ja kolmelle se myönnettiin. (Uutiseen pääset tästä.) Niinpä voi todeta, että alle puolet kummassakin ryhmässä sai mitä tavoitteli. Tämä kertoo rimojen korkeudesta…

Katsotaas kahden onnistujan kuvia tarkemmin. Ensiksi vuorossa on Slovakialainen Martin Krystynek. Tavallaan kovin hienoa, että arvonimiä voi saada myös perinteisimmillä kuvilla. Tarkoitan tällä lähinnä sitä, että komposiittikuvat eivät ole arvo sinänsä. Hyvä kuva on hyvä kuva, on se toteutettu enimmäkseen kuvankäsittelyssä tai melkein valmiiksi asti jo kuvattaessa. Valittu tyyli ei ratkaise lainkaan valollista, teknistä tai muutakaan laatua. Martinin omille sivuille pääset tästä ja yllä olevaan nimeä klikkaamalla pääset suoraan menestyneeseen arvonimisarjaan.

Martin tulee olemaan yksi Euroopan aktiivisista ja näkyvistä kuvaajista tulevaisuudessa. Hän on nyt jo jyryttänyt alempia tutkintoja ja osallistunut aktiivisesti myös kansainväliseen toimintaan ollen mm FEPin hallituksessa. Odotan mielenkiinnolla millaista ilmaisua Martinilta tulee myöhemmin julkisuuteen.

Martinin kuvissa oli nuoria kauniita naisia ja toki asiasta voi vitsailla paljonkin, mutta menestys tuli ansioista, ei malleista. 😉 Martin teki todella yhtenäisen sarjan valaisun sävyjen, rajausten ja kontrastien osalta. Jopa hienovaraisten ilmeiden luomissa tunnelmissa oli yhtenäisyyttä ja silti sopivasti variaatioita. Sarja oli hienosti pelkistetty voimakkaan koskettavaksi. Päätuomarin peräänkuuluttama VOW-efekti syntyi jo kun käveltiin tuomarointihuoneeseen näitä kuvia arvioimaan.

Toinen erilaisen mielenkiintoinen sarja oli Jan Pohribnýn (Tsekki) New Stone Age -hengessä liikkuva kokonaisuus. Symboliikka ei monestikaan ole hyvää, jos käytössä on ensimmäisenä mieleen tuleva vertauskuva. Asioita pidemmällä kehittäessä voi osua johonkin arvokkaampaan, kuten tässä sarjassa. Yllä olevaa nimeä klikkaamalla pääset Janin MQEP-sarja kuviin ja hänen omille nettisivuilleen pääset tästä. Hauska osuma Janista on yhteys Imatraan. Hän nimittäin on vuosien varrella ollut Polytechnic Art School:ssa luennoimassa paljonkin.

Jan on useammassa kuvassa yhdistänyt ruutuja ennen ja jälkeen auringonlaskun. Eli kamera jalustalla otetaan ensin ruutu, jossa näkyy halutusti maisema muotoineen. Yön tuotua hämäränsä, tapahtuu samaan ruutuun pidemmällä valotusajalla ja pienellä aukolla vaikkapa joidenkin alueiden valomaalausta. Kuvat eivät hehkuttele joillakin omituisilla tekniikoilla, vaan ovat hienovaraisen kauniita kertoen samalla tarinaansa. Tämä sarja ei ole erikoinen, mutta erityinen, ja täysin varmasti jakaa katsojien mielipiteitä. Itse pidän kuvista todella paljon, mutta monille tämä sarja ei aukea lainkaan. Silloin on tehnyt asioita oikein, kun onnistuu herättämään katsojissa tunteita, oli ne sitten mitä tahansa.

Näin yhteenvetona täytyy sanoa vielä ääneen, että arvonimi ei koskaan muuta kuvaajaa taikuriksi. Arvonimi kertoo sen, että kuvaaja on kulkenut pitkän matkan ja oppinut mennessään koko ajan lisää. Joten moiset kirjainyhdistelmät kertovat jo aiemmin hankitusta osaamisesta, ei enempää, eikä vähempää.

Käykääpäs surffailemassa ainakin Martinin ja Janin sivuilla.

Krister Löfroth

Alkuräjähdyksestä huomiseen…

JAS Tekniikan juuret yltävät 90-luvun alkuun saakka. Vuosien varrella JAS Tekniikka on kasvanut yhden miehen nyrkkipajasta melkein 40 osaajan yritykseksi. Moni asia on muuttunut, mutta paljon alkuperäistäkin on tallella, kuten käsityön kunnioitus – ja tietysti nimi, jonka merkitystä on udeltu usein. Ja perustajan nimestähän selitys löytyy. ”Tiesin, että liiketoimintani tulee liittymään tekniikkaan tavalla tai toisella. Uskoin työni laatuun alusta lähtien ja päätin taata sen omalla nimelläni”, omistaja ja perustaja, koko nimeltään Juha Antero Saviluoto kertoo. 

Tinalautasten parista kamerahuollon huipulle

Itse asiassa Saviluodon historia kamerahuollon parissa kantaa paljon pidemmälle kuin yrityksen perustamisvuoteen 1993. Hän huolsi kameroita maahantuojan palveluksessa vuodesta 1975 aina 90-luvulle asti. Nuorena miehenä intoa riitti moneen muuhunkin puuhaan. ”Näytin iltaisin elokuvia ja luin siinä samalla uusimmat huoltomanuaalit, minkä ansiosta pääsin nopeammin tositoimiin päivätyössä. Kädentaitoja ja teknistä osaamista yhdistin myös tekemällä iltaisin työvälineitä hammaslääkäreille. Metalliset välineet tehtiin siihen aikaan laatua kunnioittaen täysin käsityönä” hän kertoo. Saviluoto on koulutukseltaan hienomekaanikko. Ehtymätön kiinnostus tekniikan ihmeelliseen maailmaan synnytti myös uuden liikeidean. Hän ryhtyi valmistamaan ystävänsä kanssa uniikkeja tinalautasia itse kehittämällään etsausmenetelmällä, ja siitä kypsyi ajatus lähteä yrittäjäksi. Toiminimi JAS Tekniikka perustettiinkin siis alun perin tinalautasten tuotantoa ja markkinointia varten. Eikä Juha jäänyt työttömäksi lopettaessaan maahantuojan kamerahuollossa, koska oli jo ehtinyt perustaa toiminimen. Varmistaakseen toimeentulonsa täysipäiväisenä yrittäjänä Saviluoto hyödynsi edellisen työnsä kautta syntyneitä suhteita ja hankki sopimusoikeudet Canonin videokameroiden huoltoon. 

Sana riippumattomasta ja puolueettomasta kamerakorjaamosta lähti liikkeelle puskaradiossa: pikkuhiljaa pöydälle rupesi kertymään Canonin ohella muidenkin merkkien ja laitteiden huoltoja. Samalla alkoi Suomen laadukkaimpana kamerahuoltona tänään tunnetun JAS Tekniikan tarina.

”Pelkkä ammattitaito ei enää yksinkertaisesti riitä. Laitekanta kehittyy hurjalla vauhdilla, mikä tietää jatkuvia investointeja työkaluihin. Haastetta lisää se, että jokaisella valmistajalla on omat järjestelmänsä”, Juha toteaa.

Kohti maan suurinta kamerahuoltoa

Muutaman vuoden ajan JAS Tekniikka toimi täysin yhden miehen putiikkina. Työtahti oli huikea, Saviluoto teki keskimäärin 25 huoltoa päivässä. Vuonna 1997 hän alkoi miettiä oman työnsä arvoa ja yrityksen tulevaisuutta. ”Tajusin, että olin luonut hienon yrityksen, mutta sen koko arvo olin käytännössä minä itse. Silloin kypsyivät ajatukset työvoiman palkkaamisesta, osaamisen monistamisesta ja yrityksen arvon kasvattamisesta toiminnan kautta” pohdiskelee Saviluoto. Ensimmäinen vuonna 2000 palkattu työntekijä on edelleen JASsissa ja on työn myötä kasvanut vaativimpien ammattilaitteiden huippuosaajaksi.

Canon päätti ulkoistaa oman huoltonsa Suomessa ja kääntyi asiassa JAS Tekniikan puoleen. ”Tartuin tarjoukseen, ja yhtäkkiä auvoinen arki pienyrittäjänä olikin sitten mennyttä”, Saviluoto naurahtaa. Canonin kanssa solmitun sopimuksen myötä JAS Tekniikalle siirtyi 13 Canonin huoltoteknikkoa ja edessä oli toimitilojen etsiminen myös Helsingistä. Vuonna 2005 JAS Tekniikka osti Nikonin huoltotoiminnat Suomessa ja hieman myöhemmin Perkko Oy:n kamerahuollon, jonka myötä huollettavien merkkien valikoima kasvoi Samsungilla ja Pentaxilla. Sittemmin JAS Tekniikka on uusinut huoltosopimuksia suoraan laitevalmistajien kanssa ja saanut yhä lisää merkkejä valikoimiinsa. Samalla henkilökunnan määrä on lisääntynyt ja toiminta siirretty entistä suurempiin tiloihin.

Tulevaisuuden vaatimukset huomioivaa suunnittelua

Kaikki Juha Saviluodon tuntevat tietävät, että tietyistä asioista hän ei tingi. JAS Tekniikassa on alusta lähtien käytetty alan uusimpia ja nykyaikaisimpia työkaluja. Työpisteet ovat viimeisen päälle kunnossa, ja tietotekniikassa kuljetaan askel edellä muita. Vähitellen Saviluodolle alkoi muodostua käsitys siitä, mihin suuntaan ala oli kehittymässä ja mitä vaatimuksia tulevaisuus toisi tullessaan. Jälkikäteen Saviluoto on voinut onnitella itseään hyvistä päätöksistä, sillä hänen visionsa ovat käyneet toteen.

JAS Tekniikka on ollut edelläkävijä myös huoltotekniikassa. Digitaaliajan vallatessa kameramarkkinoita JAS Tekniikka oli ainoa itsenäinen huoltoyhtiö Suomessa, jolla oli mahdollisuus huoltaa digitaalikameroita. Menestystarina ei syntyisi ilman selkeää näkemystä alasta ja sen tulevaisuudesta. Näkemyksen jalostaminen taas edellyttää aitoa innostusta. ”Kiinnostukseni tekniikkaa kohtaan on pohjaton. Luen paljon alan kirjallisuutta ja käyn kansainvälisillä messuilla haistelemassa, millaisia mahdollisuuksia huominen tuo tullessaan. Sitten on vain tartuttava toimeen. Ja kyllä minut nähdään edelleen sorvin ääressä. Ja täytyy myöntää, että niistä hetkistä nautin eniten”, Saviluoto kiteyttää.

Juha Saviluoto on visionääri ja idea-automaatti, mutta hänen jalkansa pysyvät tiukasti varsinaissuomalaisessa savessa. Henkilökunta arvostaa johtajassaan vankan ammattitaidon lisäksi tämän läsnäoloa työntekijöiden arjessa. Tämä menestystarina tulee jatkumaan…

Käytännöllisyyttä tyylikkäästi

Jep, tiedän, olen turhamainen varusteurheilija. Tietenkään ei saa käytännöllisyyttä unohtaa, mutta olen tehnyt viimeiset laukkuhankintani myös tyyliperustein. Tässäpä pari huomiota lempilaukuistani

Eri käyttöön tarvii eri kuljetusvälineet. Rankempiin reissuihin kaapistani löytyy sekä iso perässävedettävä laukku, että lentokoneeseen käsimatkatavaraksi soveltuva laukku. Ne molemmat ovat kuitenkin käytössä vain pakon edessä. Näiden lisäksi käyttöä lähinnä odottelee pieni slingreppu. Mutta normaalissa käytössäni on yksi reppu, sekä yksi messenger laukku. Molemmat Onan valikoimista.

Se, miksi Onan tuotteet ovat huudelleet nimeäni, ei ole yksiselitteinen juttu. Samalla tavoin kuin joku nimenomainen auto tai muu laite vaan miellyttää silmää, on asia tietenkin myös laukkujen kanssa. Näillä laukuilla on kuitenkin se yhteistä, että molempiin mahtuu enemmän tavaraa, kuin äkkivilkaisulla voisi uskoa.

Astoria on tilava messenger laukku, jossa on erittäin helppoa päästä sisältöön käsiksi.

Näiden kahden tuotteen eroja on lähinnä vain kantotapa. Toki reppuun mahtuu hieman enemmän oheissälää, mutta karkeasti saman verran kalustoa mahtuu kumpaankin. Onan yksi vahvuus on käytettävät materiaalit. The Nylon Camps Bay on ballistista nylonia (eläköön googlen kääntäjä), Astoria on vahakangasta, sekä käyttämäni läppärilaukku nahkaa. Tyylikkyys osuu yhteen hyvien materiaalien kanssa.

The Nylon Camps Bay on hyvä kompromissi laitteiden ja oheissälän määrän suhteen.

Messenger laukkuja Onalla on todella iso valikoima, reppuja taas vähemmän. Hienoa on myös se, että valikoimissa on naisten käsilaukkuja, kuten esim Capri. Siihen mahtuu kameran lisäksi kolme objektiivia, tabletti ja tarvikkeita.

Makuasioitahan nämä aika pitkälle ovat, joku tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Mutta jos Ona miellyttää silmää, niin keskiviikkona alkaa loppuviikon kestävä kampanja kaikista varastossa olevista laukuista. Se julkaistaan Facebookissa, joten silloin surffaamaan meidän sivuille…

Krister Löfroth

TUMMAA TUMMALTA JA VÄHÄN JÄÄTELÖÄKIN

En koskaan lakkaa ihmettelemästä, kuinka erilaisia kuvia voi ottaa samasta ihmisestä samassa paikassa samalla valaisulla. Tässäpä esimerkki aiheesta…

Valitattavasti tällä kertaa studio oli sen verran pieni, ettei Nita Saarenpää voinut tuoda mukanaan tankoa. Hän nimittäin on sen välineen taitaja. Noh, keskityimme tällä kertaa ihan muuhun kuin painovoiman uhmaamiseen.

Vilkastaanpa aluksi jotain epätavallisen mustaa… Tummat vaatteet, joissa pitsit ja leikkaukset toivat struktuuria, toimivat hyvin yksityiskohtien luomisessa. Käytännössä koko vaatteiden alalle tein alueellisia vaalennuksia pitsien ja kankaan taitosten reunoihin, kuten myös hatun kukkienkin muotoihin. Shadown poskien voimakkaalla takavalaisulla lähdin hakemaan aavistuksen pääkalloa muistuttavaa muotoa kasvoihin. Pidän kieltämättä leikistä, jossa kasvot jätetään tavallisuudesta poiketen reilusti tummiksi…

Takaa voimakkailla/kovilla valoilla ääriviivaa piirrettäessä kannattaa olla todella tarkka valotuksen suhteen. Kun haluaa tummaan vielä sävyä, muttei halua vaaleaa ihoa puhki, on pelivarat aika pienet. Onneksi RAW pelastaa yleensä nämä välillä hankalat tilanteet.

Tässä valaisukaavio ylhäältä päin. Tasoittavana valona oli 140 cm halkaisijaltaan oleva octa, kaikki muu valo tuli malliin metallisen kuupan kautta. Päävalo tuli suoraan mallin päältä, joten kasvojen asennolla pystyi saamaan kasvot joko valoon tai varjoon.

Mitä isompi tasoittava salama on, sitä helpompaa on kuvattaessa siinä mielessä, ettei mahdollinen valon edessä steppaaminen vaikuta kovinkaan paljoa salama tehoon. Pienellä salamalla tasoitettaessa kun voi herkästi käydä niin, että itse saattaa peittää isohkon osan valon pinta-alasta saaden näin mallin varjopuolen tummumaan turhankin paljon.

Kaikki käytetyt salamat ovat Jinbei HD-601 -akkusalamoita, kamerana oli Nikon D800 & objektiivinä 85mm f1.4.

Low key nimityksellä ymmärretään välillä kovin erilaisiakin asioita. Toki kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että kirjaimellisesti kyseessä on alasävykuva, mutta kuvan ”hengestä” on eri mielipiteitä. Itse pidän selkeänä asiana sitä, että low key:ssä tummasta maailmasta kaivetaan pienet vaaleat alueet irti nimen omaan kovilla valoilla. Eli oman käsitykseni mukaan pehmeillä valoilla ei voi tehdä kuvaa, joka täyttäisi alasävykuvan hengen, vaikka faktisesti kyseessä olisikin kuva, jossa valtaosa pinta-alasta on todella tummaa.

Tältähän tuo low key -kuvan histogrammi voi näyttää…


Ja sitten vielä se toisen tyylinen kuva, vaikka ”kaikki” onkin samoin kuin tuossa ylemmässä.

Nyt kasvojen kulma on sen verran ylöspäin suuntautunut, että huomion kiinnittyminen osuu hyvinkin kasvoihin. Kovilla valoilla irrottelu on täysin samankaltainen kuin tummassakin kuvassa. Tämän kuvan työnimi sitä tehdessä oli ”superjäätelö”…

Tässä kuvassa ei vyötärönlinjaa ollut tarvetta sliipata tai kaventaa…

Niinpä siis melkeinpä mitään muuttamatta syntyi pastellia ja rankkaa tummaa. On hyvä, jos saa vältettyä sitä, että samalla kerralla samasta mallista syntyy kuvia, jotka ovat lähinnä toistensa kopioita. Niin tulee käytyä aina välillä itsellenikin. Nyt kun kuvaan kaiken akkusalamoilla, joissa ei ole piuhoja lainkaan, tuntuu asialla olevan isohko helpottava merkitys myös studiossa, vaikken näin etukäteen ajatellut edes olevan. Mutta käydäänpä itse noita flässejä läpi tarkemmin tulevaisuudessa.

Niinpä siis tältä erää kiitokset, palataan ensi maanantaina blogiin…

Krister Löfroth

SAV:N FPA

Suomi on sekavien lyhennysten luvattu maa, joten pureudutaan näihin kirjaimiin, sekä viime viikonlopun tapahtumiin vähän tarkemmin. Palkintoja ja kunniaa on nimittäin jaettu…

Sata vuotta täyttävä Suomen Ammattivalokuvaajat Ry (SAV) muutti tänä vuonna merkittävästi vuosikilpailunsa sääntöjä. Aiemmin kilpailu on ollut vain jäsenten välinen koitos, mutta nyt otettiin askeleita isompaan ja kansainvälisempään suuntaan. Ensinnäkin, kilpailu on nyt kaikille valokuvaajille avoin. Tämä tarkoittaa käytännössä osallistujien ja kuvamäärän räjähdysmäistä kasvua, sekä tietenkin myös ilmaisun laajenemista.

Itse kilpailu, eli Finnish Photo Awards (FPA), rakennettiin ulkomailla käytettyjen käytäntöjen mukaan. Tämä rakenne on kieltämättä järkevyytensä lisäksi myös käytännöllistä. Sarjoja tänä vuonna olivat: commercial (mainoskuva), classical portrait (klassinen muotokuva), creative portrait (luova muotokuva), baby (vauvakuva), children (lapsikuva), illustration/digital art/fine art (kuvituskuva, digitaalinen taide), nature (luonto- ja maisemakuva), reportage/photojournalism (lehtikuva, kuvajournalismi) sekä wedding (hääkuva). Erityisen mielenkiintoiseksi kilpailun tekee se, että parhaimmistosta valitaan osallistujat Suomen maajoukkueeseen World Photographic Cup -kilpailua varten. Tässä kisassa eri maiden maajoukkueet mittaavat toisiaan ja Suomi on menestynyt aikaisemminkin hienosti!

Lauantaina Tampereella hotelli Ilveksessä oli finaaliin päässeiden kuvien jyrytys. Kansainvälinen raati sai aikaan sen, että arvokasta tietoa oli hyvin tarjolla läsnolijoille. Voidaankin sanoa, että tämän kaltainen jyrytys on myös loistava opetustustilanne, eikä pelkästään matemaattinen pisteytystilanne. Varsinaisia tuloksia ei kuitenkaan vielä lauantaina julkistettu, vaan jännitys säilyi aina sunnuntai-iltaan asti.

Sunnuntaina järjestettiin yhteistyökumppaneiden avustuksella päivällä vielä messut ja ilta huipentui gaalaan & palkintojen jakoon. Sarjojen parhaiden lisäksi palkittiin myös yleisöäänestyksen voittaja, sekä kokonaiskilpailun kolme parasta. Petra Tiihonen voitti kokonaiskilpailun ”Against fur” -kuvallaan, jossa hän otti voimakkaasti kantaa turkisten käyttöön. Ja kuvaan olikin luotu voimakas kontrasti yhdistämällä kaunis kuvakieli yhteiskunnalliseen sanomaan. Kokonaiskilpailun toinen oli Onni Kinnunen ja kolmas Mikaela Holmberg.

Yhteistyökumppanit olivat mukana palkitsemassa sarjojen voittajia. Meillä oli ilo palkita lapsikuvasarjan voittaja Suvi Roiko upean herkästä lapsikuvasta ”Comfort”.

Suvin voittoisassa kuvassa on yhtenäinen, lämpimän rauhallinen tunnelma. Sävyt ja kontrastit sopivat täydellisesti toisiinsa ja kuva on hyvin intensiivinen.

Petran voittokuvan, sekä tietoa ja kuvia muistakin palkituista löydät tästä Helsingin Sanomien artikkelista.

Kokonaiskilpailun voittajan Petra Tiihosen voittotuuletus…

Tämän kaltainen uusi kuvaajia sekä koko alaa yhdistävä kilpailu on enemmän kuin tervetullut. Monesti kuvaajien työ onkin yksinäistä, vaikka asiakkaiden kanssa ollaankin paljon tekemisissä. Mutta verkostoituminen kollegoiden kanssa ja sitä kautta kehittyminen on todella merkittävässä roolissa ilmaisutapojen koko ajan kehittyessä. Tokikaan tämä ei ole ainoa ala, jossa yhteisille aktivoitumisille on voimakas tarve. Olen varma, että tämä Finnish Photo Awards kilpailu tulee kasvamaan ja vielä lisäämäänkin merkitystään alallamme.

Joten, ensi vuonna sitten vielä suuremmalla joukolla mukaan kisaamaan! Ja vielä kerran onnittelut kaikille voittajille!!!

Krister Löfroth