LISÄÄ MATSKUA TAMPEREEN FOTOTOURILTA

Aiemmin tuli aiheeseen liittyen kerrottua yleisistä asioista ja muiden tekemisistä. Pistetääs tähän jotain omistakin puuhista tarkemmin…

Itse tein demossa kaksi asiaa. Ensin tein esimerkkivalaisun samasta mallista samoilla vaatteilla samassa kohdassa pehmeällä ja kovalla valolla. Näin pääsee vertaamaan ilmapiirin eroja keskenään. Ja toisekseen tein pikakäsittelyn heittämällä mallin valmiina odottavaan taustaan.

Kieltämättä on oikeastaan kuumottavan jännittävää tehdä kuvaamisia ”kelloa vastaan”. Onneksi olen ollut usein tilanteissa, jossa aikaa on käytettävissä vain tietty, muiden määrittelemä minuuttimäärä. Nyt tässä kuvauksessa minulla oli puoli tuntia aikaa kuvata nämä mainitut kuvat ja puoli tuntia aikaa käsittelyyn, ennen kuin kuvat esitin.

Mennään ensin pehmeän ja kovan valon kuvien vertailuun. Pehmeä valo oli rakennettu niin, että päävalo tuli mallin yläpuolelta metrisestä teltasta, tasoittava valo tuli 140cm octasta ja takairroitukset kummaltakin puolelta tuli 25x100cm stripeistä. Kovan valon kuvassa valaisukulmat ja -paikat olivat samoja, vain päävalon muokkain vaihtui 40cm beauty dishiin hunajakennolla ja taustairroituksiin käytin normikuupia hunajakennoilla. Tasoittavassa salamassa oli tässäkin tapauksessa kiinni 140cm octa.

Nämä kuvat ovat siis täysin käsittelemättömiä. Vasemman, pehmeämmän valaisun rauhallisuus erottuu melkoisen selkeästi oikean puolimmaisen kuvan raaemmasta piirtävyydestä. Näistä mallikuvista ei näe sitä, kuin kovempi metallin kautta heijastettu valo tuo esiin materiaalin struktuuria. Sen kaltaiset erot näkee käytännössä hyvin printatuista suurennoksista.

Normaalisti toki vielä kuvan käsittelyssä voimistettaisiin valaisun tyyliä ja vaikutelmaa. Mutta tällainen vertailu, jossa tosiaan ei olla tehty kuvalle mitään, on rehellisempi eron näkemisen kannalta.

Kasvoissa ja sulissa huomaa rauhallisemmat ja kauniimmat sävyleikit, oikealla oleva piirtävämpi valo luo rankemman vaikutelman.

Eli ei pehmeä ja kova valo muuta kuvaa täysin toiseksi, mutta selkeän eron ilmapiirissä se luo. Kuva on kuitenkin aina kokonaisuus, joten asento, ilme, asut, rekviisiitta, käsittely ja kaikki muukin kannattaa vielä samaan suuntaan valaisutyylin kanssa.

Mennäänpä sitten varsinaiseen kuvaan, jonka tein valmiiksi asti. Lähdin nimen omaan rakentamaan kokonaisuutta, jossa piirtävämmän valaisun kanssa edettäisiin yhteiseen suuntaan kaikessa muussakin.

Etukäteen oli selvää, minkä taustakuvan otan käyttöön. Oikealta puolelta tuleva voimakkaampi irroitus toimii taustan valoympyrän kanssa yhteen saaden aikaan valomaailman loogisuutta.

Eiköhän nyt ole tämä Fototourin Tampereen tilaisuus käyty läpi. Kuva-asioissa blogiin odottaa vuoroaan juttu mm samassa kuvauksessa käytetyt Canon 5Dmark4 ja Nikon D810 kumpikin 85mm f1.4 objektiivillä varustettuna. Ja viime lauantaina kuvattiin upeita kuvia, jossa ElinnaK:n meikit olivat isossa roolissa, joten sellaistakin on luvassa.

Krister Löfroth

Kuinka elämä muuttuu yhdessä päivässä…

Joillakin rankoilla tarinoilla on onnellinen loppu. Onneksi tämä kertomus on juuri tällainen, tämä on selviytymiskertomus. Mitja Kortepuro on ennenkin tehnyt kuvia/projekteja, joissa sisältö on hyvin henkilökohtaista ja koskettavaa. Mukana Mitjan lisäksi kuvaa oli synnyttämässä meikkitaitelija ElinaK ja JAS Kamerakauppa. Joten tässä siis tositarina kuvien kera…

Joskus kaikki muuttuu silmänräpäyksessä. Joskus maailman kumoaa lääkärin sanoma lause. Sen jälkeen voi kaikki olla toisin, sen jälkeen voi tulevaisuuteen katsominen vaikeutua tai jopa päättyä. Anne-Marie Kainulaisella on kokemusta aiheesta, tässä hänen tarinansa itse kerrottuna:

Elämä voi heittää eteensä ilman varoituksia isojakin muutoksia ja vaikeita asioita käsiteltäväksi. Itse kohtasin oman elämäni suunnan muuttavan päivän syksyllä 2018. Vaikka olen viimeisen vuoden aikana kokenut raskaita asioita, olen myös oppinut uutta itsestäni ja elämästäni.

Aktiivisena liikkujana, liikunnanohjaajana sekä kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin puolestapuhujana lähdin kesällä 2018 innolla mukaan tarjottuun mahdollisuuteen osallistua Firstbeat hyvinvointianalyysiin. Toivoin saavani arvokasta tietoa omasta palautumisestani ja stressitasoistani. Mutta, tuon analyysin tulos olikin käynti työterveyslääkärillä sekä kardiologilla ja diagnoosina sydänsairaus. Muistan yhä edelleen kuinka tuntui, kuin olisin ollut kärpäsenä katossa seuraamassa tilannetta jossa kardiologi kertoo minulle sydänsairaudestani. En oikein sisäistänyt kuulemaani enkä edes kokenut shokkia.

Vasta muutama viikko diagnoosin jälkeen ymmärsin mitä olin kuullut. Mietin miten voi olla mahdollista, että minä nuori, hyvässä fyysisessä kunnossa oleva, itsestäni huolehtiva ja terve ihminen olenkin muka sairas? Enhän minä ole vanha, vain vanhat ihmiset potevat sydänsairauksia. Miksi minä? Vai onko kyseessä todella törkeä pila? Omat rakkaat harrastukset (juoksu, tankotanssi ja cross training) olivatkin yhtäkkiä kiellettyjä, liikunnanohjaajan työ vaakalaudalla ja mikä pahinta myös omat lapsetkin voisivat olla saman sairauden kantajia. Koin totaalisen romahduksen, aivan kuin pohja elämältä olisi viety. Kapinoin vastaan, otin riskejä tekemällä asioita jotka olivat kiellettyjä. Seuraavana päivänä pelkäsinkin, että kuolenko kun eilen juoksin hetken. Syksy meni kuin sumussa.

Vuoden lähestyessä loppua tuli eteen suuren päätöksen tekeminen. Jatkanko tällaista uutta rajattua elämää vai menenkö sydänleikkaukseen joka ei ole riskitön. Lopulta kuitenkin päätös oli helppo: leikataan! Reilu kuukausi aikaa järjestellä asiat niin että voin hyvillä mielin toipua leikkauksen jälkeiset kolme kuukautta.

Tammikuussa 2019 olin leikkauksessa, alkoi toipuminen sekä sen jälkeinen kuntoutus. Toipuminen oli hurjaa henkistä vuoristorataa. Jonain päivänä tulevaisuus tuntui valoisalta ja seuraavana päivänä pelkäsinkin etten enää koskaan pääse juoksemaan tai tanssimaan. Lopulta opin katsomaan taaksepäin, mikä oli tilanne kaksi viikkoa sitten ja vertaamaan sitä sen hetkiseen tilanteeseen. Huomasinkin toipumisen edistyksen! Merkitsin kalenteriin sellaiset päivät, jolloin saisin viimeinkin tehdä jotain uutta. Sen avulla jaksoin.

Mitä sitten opin? Hetkeen pysähtymisen taidon, nauttimaan tekemättömyydestä. Todellakin opin, osin väkisin, sillä tässä hektisessä maailmassa se ei ole aina helppoa. Opin myös nauttimaan elämän pienistä ilon hetkistä perheen kanssa, töissä tai harrastuksissa. Ja noita ilon hetkiä onkin riittänyt, erityisesti tankotanssin saralla. Riemun kiljahduksia kun onnistun tekemään liikkeen johon en alkuvuonna kuvitellut enää koskaan pystyväni.

Nyt lähes vuosi diagnoosista temppuilen tangolla ja kamera käy. ”Uskomatonta, olenko tuo minä?” kysyn monta kertaa kun näen kuvia. Kyllä! Viimeinkin olen pystynyt hyväksymään sairastumiseni ja sydänleikkauksen.


Hetkellisyys luo aina kuvaan upean jännitteen. Anskun ja Mitjan ajoitus tuntui menevän koko ajan nappiin.

Tämän kuvan synnyttäminen oli hieno kokemus! Anskun voimakas tarina ja valtava taito tangon kanssa oli pysäyttävää. Mitja pystyy luomaan kuviinsa hienosti tunnetta ja hetkellisyyttä. ElinaK on todella ammattilainen meikkien kanssa. JAS sai olla mukana valaisemassa kuvan Jinbein salamoilla. Tarina ja sen toteutus paiskasivat hyvin kättä!

Ihanaa, että maailmasta löytyy tarinoille onnellisia loppuja!

Henkilökuntaamme: Jan Haakana

Jan on kamerateknikkona JAS Tekniikan keskushuollossa Piispanristillä, Kaarinassa. Tämä pitkän linjan ammattimies on ollut alalla yli 20 vuotta, kokemusta on kertynyt jo ennen JASsilla aloittamistakin. Janin erikoisosaamista on ammattilaiskamerarungot, -objektiivit ja tarvikkeet.

Työkaverit kuvaavat Jania ”tarkan työn tekijäksi”.


Jinbein akkusalamat

Olen höpissyt jo muutamaankin otteeseen Jinbein akkusalamoista, joten kaivellaan niiden ominaisuuksia hieman tarkemmin tässä kirjoituksessa. Itse käytän siis HD-601:siä, joille löytyy sekä iso-, että pikkuveli.

Piuhattomuus on mukavuutta ja toiminnallisuutta lisäävä arvo. Muutamien muiden syiden ohella se on ainakin minulle todella tärkeä ominaisuus. Toinen todella tärkeä ominaisuus on salaman ohjattavuus lähettimestä. Jinbein 6- ja 7-sarjan laukaisimilla voi tehojen säädön lisäksi ohjata erikseen eri ryhmissä mm ohjausvaloa. TR-Q6 lähettimellä voi erikseen ohjata kolmea ryhmää itsenäisesti ja TR-Q7:lla kuutta. Joten kuvauksessa jokaisen salaman luona pörrääminen on nyt loppunut minun osaltani… 6-sarjan lähetin toimii kahdella AAA-paristolla ja 7-sarjalaisessa on lithium-akku.

TR-Q7 toimii Canon, Nikonin, Sonyn (sovitteella), Fuiji, Panasonicin ja Olympuksen kameroiden kanssa. 6-sarjalaisesta löytyy neljä eri lähetintä, joista jokainen toimii joko Canonin, Nikonin, Sonyn tai Fujin kanssa. Molemmat on ominaisuuksista huolimatta maltillisen kokoisia.

HD-601:ssä on nopeiden välähdysaikoijen lisäksi myös varsinainen high speed sync. Laitteessa on 6000 mHh:n akku, josta riittää 500 välähdystä täydellä teholla. Ja tietty siihen saa myös verkkolaitteen, jos jostain syytä haluaa kuvata ilman akkua. Akkujen kapasiteetin takia jopa yhdellä akulla hoitaa kyllä melkoisen kuvauksen (ja tietty niitäkin saa lisää). Itse en tajunnutkaan kuinka paljon mukavuutta lisää piuhattomuus myös studiossa. Kompurointi päättyi suurelta osin… Tehoa 601:ssä on 600ws ja painoa on 2,7 kiloa akun kanssa. Luultavasti harvoin käytetty ominaisuus on Easy Cap -toiminto, jolla taustan ja mallin saa eriytettyä eri ruutuihin. Värilämpötila on: Normaali: 5500 ± 150 K; Freeze: 5500 ± 800 K. Ja olennainen tieto on se, että laitteissa on Bowens kiinnitys. Sovitteitakin löytyy, mutta JInbein teltoista täytyy todeta käsiteltävyyden osalta, että niiden varjomekanismi kasaamisessa on yksinkertaisesti loistava.

Omiin laitteisiini merkitsin ryhmien kirjaimet askarteluliikkeen tarroilla. Näkeepä olennaisen vähän kauempaakin…

HD-610 on 601:sen isoveli ja yksinkertaistaen niihen ero on se, että 610:ssä on TTL. Mm sellainen pieni ero löytyy, että isoveli välähtää samalla akulla täydellä teholla noin 450 kertaa.

HD-400 on sitten pienempi ja kevyempi laite. Tehoja löytyy 400 ws ja painoa on akun kanssa vain 2,2 kiloa. Laitteessa on mm TTL, sekä high speed sync.

Kun haluat kaivella speksejä vielä tarkemmin, niin meidän sivullemme pääset tästä, JInbein valmistajan sivuille pääset tästä ja esitettä voit selailla tästä. Hinnoiltaan laitteet ovat ominaisuuksiinsa verrattuina todella kilpailukykyisiä: HD-400 maksaa 545€, HD-601 maksaa 599€, sekä HD-610 maksaa 795€. Jinbein telttojen ja oheistarvikkeiden hinnoittelu on myös maltillista, vilkaise niitä tästä.

Toki huomaatte kaikki, että olen itse aika innostunut näistä Jinbein akkusalamoista. Olen itse jo kauemminkin tehnyt kaiken nimen omaan akullisilla laitteilla ja nyt erityisesti johdottomuus, monipuolinen laukaisin ja high speed sync oli (hinnan ohella) minulle henkkoht se syy, miksi hankin laitteet omaan käyttöön. Nyt olen siis lopettanut salamoiden kaatelun ja kompastelun johtoihin…

Krister Löfroth

Alkuräjähdyksestä huomiseen…

JAS Tekniikan juuret yltävät 90-luvun alkuun saakka. Vuosien varrella JAS Tekniikka on kasvanut yhden miehen nyrkkipajasta melkein 40 osaajan yritykseksi. Moni asia on muuttunut, mutta paljon alkuperäistäkin on tallella, kuten käsityön kunnioitus – ja tietysti nimi, jonka merkitystä on udeltu usein. Ja perustajan nimestähän selitys löytyy. ”Tiesin, että liiketoimintani tulee liittymään tekniikkaan tavalla tai toisella. Uskoin työni laatuun alusta lähtien ja päätin taata sen omalla nimelläni”, omistaja ja perustaja, koko nimeltään Juha Antero Saviluoto kertoo. 

Tinalautasten parista kamerahuollon huipulle

Itse asiassa Saviluodon historia kamerahuollon parissa kantaa paljon pidemmälle kuin yrityksen perustamisvuoteen 1993. Hän huolsi kameroita maahantuojan palveluksessa vuodesta 1975 aina 90-luvulle asti. Nuorena miehenä intoa riitti moneen muuhunkin puuhaan. ”Näytin iltaisin elokuvia ja luin siinä samalla uusimmat huoltomanuaalit, minkä ansiosta pääsin nopeammin tositoimiin päivätyössä. Kädentaitoja ja teknistä osaamista yhdistin myös tekemällä iltaisin työvälineitä hammaslääkäreille. Metalliset välineet tehtiin siihen aikaan laatua kunnioittaen täysin käsityönä” hän kertoo. Saviluoto on koulutukseltaan hienomekaanikko. Ehtymätön kiinnostus tekniikan ihmeelliseen maailmaan synnytti myös uuden liikeidean. Hän ryhtyi valmistamaan ystävänsä kanssa uniikkeja tinalautasia itse kehittämällään etsausmenetelmällä, ja siitä kypsyi ajatus lähteä yrittäjäksi. Toiminimi JAS Tekniikka perustettiinkin siis alun perin tinalautasten tuotantoa ja markkinointia varten. Eikä Juha jäänyt työttömäksi lopettaessaan maahantuojan kamerahuollossa, koska oli jo ehtinyt perustaa toiminimen. Varmistaakseen toimeentulonsa täysipäiväisenä yrittäjänä Saviluoto hyödynsi edellisen työnsä kautta syntyneitä suhteita ja hankki sopimusoikeudet Canonin videokameroiden huoltoon. 

Sana riippumattomasta ja puolueettomasta kamerakorjaamosta lähti liikkeelle puskaradiossa: pikkuhiljaa pöydälle rupesi kertymään Canonin ohella muidenkin merkkien ja laitteiden huoltoja. Samalla alkoi Suomen laadukkaimpana kamerahuoltona tänään tunnetun JAS Tekniikan tarina.

”Pelkkä ammattitaito ei enää yksinkertaisesti riitä. Laitekanta kehittyy hurjalla vauhdilla, mikä tietää jatkuvia investointeja työkaluihin. Haastetta lisää se, että jokaisella valmistajalla on omat järjestelmänsä”, Juha toteaa.

Kohti maan suurinta kamerahuoltoa

Muutaman vuoden ajan JAS Tekniikka toimi täysin yhden miehen putiikkina. Työtahti oli huikea, Saviluoto teki keskimäärin 25 huoltoa päivässä. Vuonna 1997 hän alkoi miettiä oman työnsä arvoa ja yrityksen tulevaisuutta. ”Tajusin, että olin luonut hienon yrityksen, mutta sen koko arvo olin käytännössä minä itse. Silloin kypsyivät ajatukset työvoiman palkkaamisesta, osaamisen monistamisesta ja yrityksen arvon kasvattamisesta toiminnan kautta” pohdiskelee Saviluoto. Ensimmäinen vuonna 2000 palkattu työntekijä on edelleen JASsissa ja on työn myötä kasvanut vaativimpien ammattilaitteiden huippuosaajaksi.

Canon päätti ulkoistaa oman huoltonsa Suomessa ja kääntyi asiassa JAS Tekniikan puoleen. ”Tartuin tarjoukseen, ja yhtäkkiä auvoinen arki pienyrittäjänä olikin sitten mennyttä”, Saviluoto naurahtaa. Canonin kanssa solmitun sopimuksen myötä JAS Tekniikalle siirtyi 13 Canonin huoltoteknikkoa ja edessä oli toimitilojen etsiminen myös Helsingistä. Vuonna 2005 JAS Tekniikka osti Nikonin huoltotoiminnat Suomessa ja hieman myöhemmin Perkko Oy:n kamerahuollon, jonka myötä huollettavien merkkien valikoima kasvoi Samsungilla ja Pentaxilla. Sittemmin JAS Tekniikka on uusinut huoltosopimuksia suoraan laitevalmistajien kanssa ja saanut yhä lisää merkkejä valikoimiinsa. Samalla henkilökunnan määrä on lisääntynyt ja toiminta siirretty entistä suurempiin tiloihin.

Tulevaisuuden vaatimukset huomioivaa suunnittelua

Kaikki Juha Saviluodon tuntevat tietävät, että tietyistä asioista hän ei tingi. JAS Tekniikassa on alusta lähtien käytetty alan uusimpia ja nykyaikaisimpia työkaluja. Työpisteet ovat viimeisen päälle kunnossa, ja tietotekniikassa kuljetaan askel edellä muita. Vähitellen Saviluodolle alkoi muodostua käsitys siitä, mihin suuntaan ala oli kehittymässä ja mitä vaatimuksia tulevaisuus toisi tullessaan. Jälkikäteen Saviluoto on voinut onnitella itseään hyvistä päätöksistä, sillä hänen visionsa ovat käyneet toteen.

JAS Tekniikka on ollut edelläkävijä myös huoltotekniikassa. Digitaaliajan vallatessa kameramarkkinoita JAS Tekniikka oli ainoa itsenäinen huoltoyhtiö Suomessa, jolla oli mahdollisuus huoltaa digitaalikameroita. Menestystarina ei syntyisi ilman selkeää näkemystä alasta ja sen tulevaisuudesta. Näkemyksen jalostaminen taas edellyttää aitoa innostusta. ”Kiinnostukseni tekniikkaa kohtaan on pohjaton. Luen paljon alan kirjallisuutta ja käyn kansainvälisillä messuilla haistelemassa, millaisia mahdollisuuksia huominen tuo tullessaan. Sitten on vain tartuttava toimeen. Ja kyllä minut nähdään edelleen sorvin ääressä. Ja täytyy myöntää, että niistä hetkistä nautin eniten”, Saviluoto kiteyttää.

Juha Saviluoto on visionääri ja idea-automaatti, mutta hänen jalkansa pysyvät tiukasti varsinaissuomalaisessa savessa. Henkilökunta arvostaa johtajassaan vankan ammattitaidon lisäksi tämän läsnäoloa työntekijöiden arjessa. Tämä menestystarina tulee jatkumaan…

Käytännöllisyyttä tyylikkäästi

Jep, tiedän, olen turhamainen varusteurheilija. Tietenkään ei saa käytännöllisyyttä unohtaa, mutta olen tehnyt viimeiset laukkuhankintani myös tyyliperustein. Tässäpä pari huomiota lempilaukuistani

Eri käyttöön tarvii eri kuljetusvälineet. Rankempiin reissuihin kaapistani löytyy sekä iso perässävedettävä laukku, että lentokoneeseen käsimatkatavaraksi soveltuva laukku. Ne molemmat ovat kuitenkin käytössä vain pakon edessä. Näiden lisäksi käyttöä lähinnä odottelee pieni slingreppu. Mutta normaalissa käytössäni on yksi reppu, sekä yksi messenger laukku. Molemmat Onan valikoimista.

Se, miksi Onan tuotteet ovat huudelleet nimeäni, ei ole yksiselitteinen juttu. Samalla tavoin kuin joku nimenomainen auto tai muu laite vaan miellyttää silmää, on asia tietenkin myös laukkujen kanssa. Näillä laukuilla on kuitenkin se yhteistä, että molempiin mahtuu enemmän tavaraa, kuin äkkivilkaisulla voisi uskoa.

Astoria on tilava messenger laukku, jossa on erittäin helppoa päästä sisältöön käsiksi.

Näiden kahden tuotteen eroja on lähinnä vain kantotapa. Toki reppuun mahtuu hieman enemmän oheissälää, mutta karkeasti saman verran kalustoa mahtuu kumpaankin. Onan yksi vahvuus on käytettävät materiaalit. The Nylon Camps Bay on ballistista nylonia (eläköön googlen kääntäjä), Astoria on vahakangasta, sekä käyttämäni läppärilaukku nahkaa. Tyylikkyys osuu yhteen hyvien materiaalien kanssa.

The Nylon Camps Bay on hyvä kompromissi laitteiden ja oheissälän määrän suhteen.

Messenger laukkuja Onalla on todella iso valikoima, reppuja taas vähemmän. Hienoa on myös se, että valikoimissa on naisten käsilaukkuja, kuten esim Capri. Siihen mahtuu kameran lisäksi kolme objektiivia, tabletti ja tarvikkeita.

Makuasioitahan nämä aika pitkälle ovat, joku tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Mutta jos Ona miellyttää silmää, niin keskiviikkona alkaa loppuviikon kestävä kampanja kaikista varastossa olevista laukuista. Se julkaistaan Facebookissa, joten silloin surffaamaan meidän sivuille…

Krister Löfroth

TUMMAA TUMMALTA JA VÄHÄN JÄÄTELÖÄKIN

En koskaan lakkaa ihmettelemästä, kuinka erilaisia kuvia voi ottaa samasta ihmisestä samassa paikassa samalla valaisulla. Tässäpä esimerkki aiheesta…

Valitattavasti tällä kertaa studio oli sen verran pieni, ettei Nita Saarenpää voinut tuoda mukanaan tankoa. Hän nimittäin on sen välineen taitaja. Noh, keskityimme tällä kertaa ihan muuhun kuin painovoiman uhmaamiseen.

Vilkastaanpa aluksi jotain epätavallisen mustaa… Tummat vaatteet, joissa pitsit ja leikkaukset toivat struktuuria, toimivat hyvin yksityiskohtien luomisessa. Käytännössä koko vaatteiden alalle tein alueellisia vaalennuksia pitsien ja kankaan taitosten reunoihin, kuten myös hatun kukkienkin muotoihin. Shadown poskien voimakkaalla takavalaisulla lähdin hakemaan aavistuksen pääkalloa muistuttavaa muotoa kasvoihin. Pidän kieltämättä leikistä, jossa kasvot jätetään tavallisuudesta poiketen reilusti tummiksi…

Takaa voimakkailla/kovilla valoilla ääriviivaa piirrettäessä kannattaa olla todella tarkka valotuksen suhteen. Kun haluaa tummaan vielä sävyä, muttei halua vaaleaa ihoa puhki, on pelivarat aika pienet. Onneksi RAW pelastaa yleensä nämä välillä hankalat tilanteet.

Tässä valaisukaavio ylhäältä päin. Tasoittavana valona oli 140 cm halkaisijaltaan oleva octa, kaikki muu valo tuli malliin metallisen kuupan kautta. Päävalo tuli suoraan mallin päältä, joten kasvojen asennolla pystyi saamaan kasvot joko valoon tai varjoon.

Mitä isompi tasoittava salama on, sitä helpompaa on kuvattaessa siinä mielessä, ettei mahdollinen valon edessä steppaaminen vaikuta kovinkaan paljoa salama tehoon. Pienellä salamalla tasoitettaessa kun voi herkästi käydä niin, että itse saattaa peittää isohkon osan valon pinta-alasta saaden näin mallin varjopuolen tummumaan turhankin paljon.

Kaikki käytetyt salamat ovat Jinbei HD-601 -akkusalamoita, kamerana oli Nikon D800 & objektiivinä 85mm f1.4.

Low key nimityksellä ymmärretään välillä kovin erilaisiakin asioita. Toki kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että kirjaimellisesti kyseessä on alasävykuva, mutta kuvan ”hengestä” on eri mielipiteitä. Itse pidän selkeänä asiana sitä, että low key:ssä tummasta maailmasta kaivetaan pienet vaaleat alueet irti nimen omaan kovilla valoilla. Eli oman käsitykseni mukaan pehmeillä valoilla ei voi tehdä kuvaa, joka täyttäisi alasävykuvan hengen, vaikka faktisesti kyseessä olisikin kuva, jossa valtaosa pinta-alasta on todella tummaa.

Tältähän tuo low key -kuvan histogrammi voi näyttää…


Ja sitten vielä se toisen tyylinen kuva, vaikka ”kaikki” onkin samoin kuin tuossa ylemmässä.

Nyt kasvojen kulma on sen verran ylöspäin suuntautunut, että huomion kiinnittyminen osuu hyvinkin kasvoihin. Kovilla valoilla irrottelu on täysin samankaltainen kuin tummassakin kuvassa. Tämän kuvan työnimi sitä tehdessä oli ”superjäätelö”…

Tässä kuvassa ei vyötärönlinjaa ollut tarvetta sliipata tai kaventaa…

Niinpä siis melkeinpä mitään muuttamatta syntyi pastellia ja rankkaa tummaa. On hyvä, jos saa vältettyä sitä, että samalla kerralla samasta mallista syntyy kuvia, jotka ovat lähinnä toistensa kopioita. Niin tulee käytyä aina välillä itsellenikin. Nyt kun kuvaan kaiken akkusalamoilla, joissa ei ole piuhoja lainkaan, tuntuu asialla olevan isohko helpottava merkitys myös studiossa, vaikken näin etukäteen ajatellut edes olevan. Mutta käydäänpä itse noita flässejä läpi tarkemmin tulevaisuudessa.

Niinpä siis tältä erää kiitokset, palataan ensi maanantaina blogiin…

Krister Löfroth

SAV:N FPA

Suomi on sekavien lyhennysten luvattu maa, joten pureudutaan näihin kirjaimiin, sekä viime viikonlopun tapahtumiin vähän tarkemmin. Palkintoja ja kunniaa on nimittäin jaettu…

Sata vuotta täyttävä Suomen Ammattivalokuvaajat Ry (SAV) muutti tänä vuonna merkittävästi vuosikilpailunsa sääntöjä. Aiemmin kilpailu on ollut vain jäsenten välinen koitos, mutta nyt otettiin askeleita isompaan ja kansainvälisempään suuntaan. Ensinnäkin, kilpailu on nyt kaikille valokuvaajille avoin. Tämä tarkoittaa käytännössä osallistujien ja kuvamäärän räjähdysmäistä kasvua, sekä tietenkin myös ilmaisun laajenemista.

Itse kilpailu, eli Finnish Photo Awards (FPA), rakennettiin ulkomailla käytettyjen käytäntöjen mukaan. Tämä rakenne on kieltämättä järkevyytensä lisäksi myös käytännöllistä. Sarjoja tänä vuonna olivat: commercial (mainoskuva), classical portrait (klassinen muotokuva), creative portrait (luova muotokuva), baby (vauvakuva), children (lapsikuva), illustration/digital art/fine art (kuvituskuva, digitaalinen taide), nature (luonto- ja maisemakuva), reportage/photojournalism (lehtikuva, kuvajournalismi) sekä wedding (hääkuva). Erityisen mielenkiintoiseksi kilpailun tekee se, että parhaimmistosta valitaan osallistujat Suomen maajoukkueeseen World Photographic Cup -kilpailua varten. Tässä kisassa eri maiden maajoukkueet mittaavat toisiaan ja Suomi on menestynyt aikaisemminkin hienosti!

Lauantaina Tampereella hotelli Ilveksessä oli finaaliin päässeiden kuvien jyrytys. Kansainvälinen raati sai aikaan sen, että arvokasta tietoa oli hyvin tarjolla läsnolijoille. Voidaankin sanoa, että tämän kaltainen jyrytys on myös loistava opetustustilanne, eikä pelkästään matemaattinen pisteytystilanne. Varsinaisia tuloksia ei kuitenkaan vielä lauantaina julkistettu, vaan jännitys säilyi aina sunnuntai-iltaan asti.

Sunnuntaina järjestettiin yhteistyökumppaneiden avustuksella päivällä vielä messut ja ilta huipentui gaalaan & palkintojen jakoon. Sarjojen parhaiden lisäksi palkittiin myös yleisöäänestyksen voittaja, sekä kokonaiskilpailun kolme parasta. Petra Tiihonen voitti kokonaiskilpailun ”Against fur” -kuvallaan, jossa hän otti voimakkaasti kantaa turkisten käyttöön. Ja kuvaan olikin luotu voimakas kontrasti yhdistämällä kaunis kuvakieli yhteiskunnalliseen sanomaan. Kokonaiskilpailun toinen oli Onni Kinnunen ja kolmas Mikaela Holmberg.

Yhteistyökumppanit olivat mukana palkitsemassa sarjojen voittajia. Meillä oli ilo palkita lapsikuvasarjan voittaja Suvi Roiko upean herkästä lapsikuvasta ”Comfort”.

Suvin voittoisassa kuvassa on yhtenäinen, lämpimän rauhallinen tunnelma. Sävyt ja kontrastit sopivat täydellisesti toisiinsa ja kuva on hyvin intensiivinen.

Petran voittokuvan, sekä tietoa ja kuvia muistakin palkituista löydät tästä Helsingin Sanomien artikkelista.

Kokonaiskilpailun voittajan Petra Tiihosen voittotuuletus…

Tämän kaltainen uusi kuvaajia sekä koko alaa yhdistävä kilpailu on enemmän kuin tervetullut. Monesti kuvaajien työ onkin yksinäistä, vaikka asiakkaiden kanssa ollaankin paljon tekemisissä. Mutta verkostoituminen kollegoiden kanssa ja sitä kautta kehittyminen on todella merkittävässä roolissa ilmaisutapojen koko ajan kehittyessä. Tokikaan tämä ei ole ainoa ala, jossa yhteisille aktivoitumisille on voimakas tarve. Olen varma, että tämä Finnish Photo Awards kilpailu tulee kasvamaan ja vielä lisäämäänkin merkitystään alallamme.

Joten, ensi vuonna sitten vielä suuremmalla joukolla mukaan kisaamaan! Ja vielä kerran onnittelut kaikille voittajille!!!

Krister Löfroth